Kolumneja

Ihana, kamala karppaus

2011-10-30T19:36:00.004+02:00

Karppaus on mielipuolista, vastuutonta, itsekästä, epäekologista ja epäterveellistä. Ainakin, jos uskoo uutisia ja Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitosta ja viime päivien julkkisprofessoreita. Ja kuka nyt ei Suomessa usko virallista mielipidettä? Vain hullu epäilee jotakuta arvovaltaista virkamiestä, joka tv-uutisissa todistaa karppauksen olevan mielipuolen hommaa. Parin vuoden päästä korjaamme kuolleiden karppaajien satoa, kun näiden verisuonet poksahtelevat peräperää. Silti monet karppaavat. Miksi ihmeessä joku haluaa leikkiä terveydellään ja jopa lastensa terveydellä?

Karppaus leviää kuin tuhkarokko ylipainoisten keskuudessa, mutta samaan aikaan myös pitkäaikaissairaiden kuten aikuistyypin diabetesta tai autoimmuunisairauksia potevien keskuudessa. Itse olen sairastanut nivelreumaa kohta seitsemän vuotta, migreeniä ja vaikeaa laktoosi-intoleranssia vielä kauemmin. Takuuaikani päättyi jossain 37 vuoden tienoilla, sitä ennen minäkin naureskelin kaikenlaisille ruokavalioille ja söin, mitä mieli teki. Terveelle, urheilulliselle ihmiselle puhjenneet epäreilut sairaudet pakottivat paitsi kääntymään lääkärin ja lääketehtaiden puoleen, myös miettimään, olisiko olemassa muita vaihtoehtoja kivuttomaan ja oireettomaan elämään. Pohdiskeluni johti moninaisten ja lopulta jopa epätoivoisten ihmiskokeiden kierteeseen. Aluksi maito haettiin maatilalta, ja kerman kuorinta oli perheessämme jokapäiväistä arkipuuhaa. Sitten joku direktiivi esti luomupuuhailumme, ja palasimme maitokaupan asiakkaiksi. Seuraavaksi laukkasin erilaisissa Rosen- ynnä muissa terapioissa. Juoksin homeopaattien, vyöhyketerapeuttien ja osteopaattien luona, minkä säryiltäni pystyin. Välillä jätin ruokavaliosta sokerin ja vehnän, välillä punaisen lihan, puoli vuotta elin hiivattomana, viljattomana (täysjyväruis sallittiin), lihattomana, maidottomana, sokerittomana ja nälissäni. Syksyllä olin kuin kuivan kesän orava, paitsi ehkä kipeämpi. Lääketiede tarjoili avukseni kortisonia ja solunsalpaajaa, erinäisiä kipulääkkeitä ja pistoksia, joiden jälkeen en enää tiennyt, mikä kipu oli sairaudesta, mikä lääkkeen sivuvaikutuksista johtuvaa. Lääkärit yrittivät parhaansa, mutta kivut eivät kadonneet. Kävin myös parantumiskokouksessa, mutta eipä ollut minun vuoroni parantua sielläkään. Ylivoimaisesti epätoivoisin kokeiluni oli 250 euroa maksanut päänsisäinen matka isovarpaaseeni. Ideana oli joku henkisten voimien valjastaminen paranemisen tueksi (ei pöllömpi ajatus sinänsä). Mutta kun isovarpaaseen piti rakentaa kuvitteellinen leirinuotio ja istua siinä paranemassa luottoystävän kanssa, tuli hienoinen epäilys mieleeni. Juu, valitan - vasta siinä vaiheessa.

Olin todella väsynyt sairastamaan ja syömään lääkkeitä, mutta erityisen väsynyt olin epätoivoisiin kokeiluihin. Silloin sain käsiini lääkäri Antti Heikkilän Ravinto ja terveys –nimisen kirjan. Juuri kun olin päättänyt, ettei yhtään ihmiskoetta enää, jokin siinä tekstissä sai minut vakuuttumaan, että tämä pitää vielä kokeilla. Kirjan pääpointti on, että vilja ja muut runsashiilihydraattipitoiset ruoat sekä huonot kasvirasvat sairastuttavat useita ihmisiä, ja jättämällä nämä ainekset pois ruokavaliosta voi parantua ilman lääkkeitä. Ajattelin, että tämän vielä kokeilen, sitten luovutan. Jätin viljat pois juhannuksena. Silloin kailotin puolipiloillani suureen ääneen itsekään itseäni uskomatta, että ”katsokaa, tässä näette hänen viimeisen ruisleipänsä”. Viikon kuluessa siitä parani laktoosi-intoleranssini. Pystyin yhtäkkiä syömään mitä tahansa maitotuotteita ilman vähäisintäkään vatsanpurua! Oloni koheni huomattavasti hetimiten: en tarvinnutkaan välipaloja kahden tunnin välein kuten siihen asti. Töistä palatessa en ollutkaan kiukkuinen enkä nälästä vapiseva, vaan rauhallinen ja kylläinen. En tarvinnutkaan unta yhdeksää tuntia yössä, vaan heräsin ilman herätyskelloa ajoissa. Ylivoimaisesti parhainta tässä kaikessa on kuitenkin se, että olen voinut jättää kaikki lääkkeeni pois ja elää kivutonta elämää jo kaksi kuukautta. Melkein kuin reuma olisi parantunut, vaikkeihän se koskaan parane – kai? Tätä kirjoittaessa on kyllä pakko koputella puuta välillä, koska karppaus on minulle melkein liian hyvää ollakseen totta. Tosin laihtunut en ole grammaakaan. Pari kiloa on tullut lisää, koska voi, kerma ja rasvaiset juustot maistuvat niin hyvälle. Mutta eläinrasvoja en enää pelkää – onhan meidät kaikki tehty ainakin osittain samasta aineesta! Ja jos olen väärässä, niin mieluummin elän nautiskellen vähän lyhyemmän elämän kuin kituuttelen kivulloisena pitkään.

Herra Hidas ja neiti Impulsiivinen

2011-10-15T17:04:00.003+03:00

Olipa kerran herra Hidas ja neiti Impulsiivinen. Vastoin kaikkia suosituksia he päättivät mennä naimisiin ja elää elämänsä onnellisina loppuun saakka. Melko pian he huomasivat, että kaikkea ei voi saada, joten he typistivät tavoitteensa muotoon: elää elämänsä loppuun saakka. Kohta he huomasivat, että yksin sekin vaati lähes ylivoimaista ponnistelua.

Herra Hidas keskittyi aina yhteen asiaan kerrallaan eikä kuullut saati puhunut samaan aikaan mitään. Jos hän katsoi uutisia, hän katsoi uutisia. Jos hän silitti koiraa, hän silitti koiraa. Kuulostaa zenmäisen ihanteelliselta. Mutta ei neiti Impulsiivisen (josta siis tähän mennessä oli tullut rouva) mielestä. Rouva Impulsiivisen mielestä koiraa silittäessään voi aivan hyvin keskustella päivän tapahtumista tai lomasuunnitelmista ja tehdä vatsalihasliikkeitä. Mutta herra Hidas ei keskustellut eikä voimistellut samalla. Uutisia katsoessaan voi rouvan mielestä aivan hyvin vastata kysymyksiin ja silittää vaatteita. Mutta herra Hidas ei kuullut kysymystä eikä nähnyt silitysrautaa.

Rouva Impulsiivinen oli maankuulu tehokkuudestaan. Koiralenkillä hän piti puhelinpalaveria ja ruokaa laittaessaan hoiti puhelimitse sukulaisvelvoitteensa. Siivotessaan hän piti nilkkapainoja ja teki sata kyykkyä aina siivousvälinettä vaihtaessaan. Herra Hidas hoiti yhden siivoustyön siinä ajassa, missä rouva tornadoi koko talon. Rouvan mielestä herran touhu oli itsekästä ja epätervettä. ”Katso nyt, kuinka minä raadan perheemme eteen!” rouva parkaisi tämän tästä. Mutta herra ei kuullut, koska hän silitti koiraa.

Vuodet kuluivat, ja rouva se vasta kuluikin. Hän alkoi kiinnostua muodikkaasta zeniläisyydestä, meditoinnista ja hiljaisuudesta. Joogaakin hän ajatteli kokeilla. Hän yritti ylipuhua herra Hidasta mukaansa hiljaisuuden retriittiin tai joogakurssille. Herra Hidas jäi miettimään vastausta, kun rouva oli jo porhaltanut kursseilleen. Rouva tuli kotiin uutena ihmisenä: hän oli oivaltanut, että tahtia pitää hidastaa. Pitää keskittyä yhteen asiaan kerrallaan kuin se olisi maailman tärkein ja ainoa asia. Samalla kun rouva päivitti kokemuksiaan facebookiin ja katsoi uutisia, hän selitti herralle oppimaansa elämänviisautta. Mutta herra Hidas ei kuullut siitä mitään. Hän katsoi uutisia.

Lapsosten life coach

2011-10-07T19:51:00.000+03:00

Olin ennen opettaja. Nyt olen life coach, elämäntaitovalmentaja. Ennen opettaja tuli luokkaan ja alkoi opettaa kolminumeroisten lukujen allekkainlaskua. Nyt opettaja (life coach) tulee luokkaan ja kysyy, miksi Iivari itkee (toinen heitti tämän repun vesilätäkköön, ja kännykkä on kastunut), miksi Einari ei ole luokassa (suuttui, kun ei päässyt maalivahdiksi ja mököttää nyt sateessa), miksi Elvi makaa lattialla (osoittaa mieltään, koska häntä aina syytetään kaikesta) ja miksi Robertin pulpetilla on kuollut hiiri (koska se löytyi pihalta). Kun kaikki oppilaat on palautettu pulpettiensa ääreen, hiirenraato pihamaalle ja työrauha saatu luokkaan, on oppitunti käytännöllisesti katsoen menetetty. Allekkainlaskua on turha enää aloittaa, joten opettaja (life coach) lukee oppilaille kirjaa Hannusta ja Kertusta, jotka selviytyivät aivan kaikesta. Opettajalle tulee kyynel silmään.

Mitä kummaa on tapahtunut opettajille ja koululaisille ja vanhemmille ja koko maailmalle? Luulisi, että ihmisten elämäntaidot olisivat huipussaan, kun käytössä on kurssia, opaskirjaa, internettiä ja muuta teknologian apuvälinettä joka lähtöön. Vaan eipä ole. Koulussa on palattava yhä alemmas elämäntaitojen portaikossa, jotta opiskelun alkeisiin voitaisiin astua. Yhä suurempi osa opettajan työstä on sosiaalisten taitojen opettamista, yhteisten pelisääntöjen perille saattamista, omista tavaroista huolehtimiseen ohjaamista ja käytöstapojen hiomista – tai monissa tapauksissa niiden esille ottamista ensi kertaa. Moni on myös emotionaalisesti hukassa. Lapsi menee aivan sekaisin, kun tuntee koulussa elämänsä ensi kertaa pettymyksen tai turhautumisen – niitä kun on perheessä kartettu kuin tarttuvaa tautia ja pyritty siloittamaan silkohapsen tie esteettömäksi ja helpoksi astella. Mutta elämästä ei oikein selviä kaikenlaisiin tunteisiin tutustumatta - ja miten paljon helpompaa niihin onkaan tutustua kotona aivan pienenä, kun ohilentävä perhonen jo auttaa toipumaan pettymyksestä tai turhautumisesta. Koulussa ei välttämättä auta, vaikka opettaja lehahtaisi lentämään, kun uusi ja ikävä tunne on niin suuri ja musertava.

Kaikki oppilaat eivät suinkaan ole vieraantuneet tunteistaan ja niiden sietämisestä. Monissa perheissä suurin osa asioista on keskivertoa paremmalla tolalla: lapset hyvinkäyttäytyviä, liikkuvaisia, terveellisesti syöviä ja tunteisiinsa tutustuneita. Mutta sitten on lapsia, jotka eivät ole mitään näistä. Miten se meneekin niin, että toisilta puuttuu melkein kaikki ja toisilla taas on melkein kaikkea? Ja miten opettaja voi auttaa näitä lapsia oppimaan, kun ensin pitäisi kotiin saada kunnon päiväjärjestys? Opettaja ei voi laittaa perheen ruoka- ja nukkuma-aikoja kohdalleen, ruokaa ravitsevaksi, lasta ulkoilemaan riittävästi ja saamaan tärkeitä kokemuksia turhan tavaravuoren sijaan. Voi, miten haluaisinkaan opettaa sijamuotoja, allekkainlaskua ja eläinten luokittelua. Osaisin tehdä sen ammattitaidolla ja jopa kiinnostavasti. Mutta kuka sitä ammattitaitoa kaipaa? Nämä lapset kaipaavat joka päivä asioita, joita en voi heille antaa.

Eroakaikesta.fi

2010-10-23T17:56:00.006+03:00

Internet on siitä kätevä väline, että parilla napautuksella voi ottaa kantaa painavalla tavalla. Niin kuin nyt esimerkiksi erota kirkosta. Mutta ajattelin perustaa vielä edistyksellisemmän sivuston, jossa voisi yhdellä klikkauksella erota kaikesta. Samalla kertaa eroaisi miehestään, koska se änkyrä on useimmista asioista kuitenkin eri mieltä. Mitä sellaisella miehellä tekee, joka ei vuosikausien koulutuksesta huolimatta ole samaa mieltä kanssasi kaikista asioista? No ei yhtään mitään – siis eroamaan. Voihan sitä sitten pirauttaa sen änkyrän hommiin, kun katto vuotaa tai rännit pursuilevat lehtiä. Ei kai se nyt kehtaa antaa lastensa asua vuotavan katon alla tai naapureiden ajatella, että törkeä sovinisti.

Entäs sitten ystävät? Ovatko he samaa mieltä kanssasi? Tuskinpa vain. Saattaa olla, että puhuvat pahaa selkäsi takana, ja eikös kerran käynyt jopa niin, että eräskin suorastaan pahoitti mielesi. Eikun eroamaan! Mietipä vain sitä rahanmenoakin: on synttärikorttia, tekstiviestin näpyttelyä, kahvinkeittoa ja paakelssin tarjoamista. Voihan sitä sitten tiukan paikan tullen soittaa ja sanoa, että nyt on tosi kyseessä. Kai sitä nyt sen verran lähimmäisenrakkautta löytyy, että ottavat takaisin.

Sukulaisista kannattaa erota ensimmäisenä. Mitä järkeä on roikkua ihmisissä, joita ei ole päässyt itse valitsemaan seuraansa? Ennen pitkää sukulaisissa roikkuminen tulee kalliiksikin: tulee hääkutsuja, syntymäpäiväkutsuja, kissanristiäisjuhlaa….Eikä kelpo sukulainen mene sellaisiin tilaisuuksiin ilman lahjaa. Kaiken kukkuraksi sukulaisuus työllistää sinua usein juuri sellaisina päivinä, kun sinä haluaisit viettää laatuaikaa itsesi kanssa. Sitä paitsi kuinka moni sukulainen on kanssasi samaa mieltä edes mökin seinien väristä? Suku on pahin – siis eroa suvustasi!

Puhelinoperaattorit ovat osuneet asian ytimeen, kun suorastaan palkitsevat eroajat. ”Vuoden puhelut ilmaiseksi, kun jätät entisen operaattorisi”, ”1000 tekstiviestiä veloituksetta, kun eroat x-operaattorista”! Onko kukaan kuullut operaattorista, joka mainostaisi: ”Vuoden ilmaiset puhelut kaikille, jotka ovat olleet 10 vuotta saman operaattorin asiakkaita”? No ei tietenkään ole, siinähän asiakas palkittaisiin uskollisuudesta, ja mitä sekin muka on? Muinaisjäänne tai pelkkää laiskuutta, kun ihminen ei uskalla reippaasti ottaa kantaa ja olla aktiivinen. Eroa operaattoristasi varmuuden vuoksi. Jossakin on varmasti parempi, halvempi ja toimivampi. Ellei ole, eroa puhelimestasi. Mihin sitä paitsi tarvitset enää puhelinta, kun olet eronnut ystävistäsi, sukulaisistasi ja kaikista muistakin sitoumuksistasi?

Näin kätevää on osallistuminen ja kannanotto tänä päivänä: klikkaa sivustomme etusivun keskellä olevaa ruutua ja eroat samalla kertaa takapuoltasi nostamatta kirkosta, puolisostasi, suvustasi sekä puhelinoperaattoristasi. Eläköön yksilön vapaus ja sitoutumattomuus!

Kirje opettajalle

2010-08-18T21:43:00.003+03:00

Koulut ovat alkaneet, ja oppilaat istutettu pulpetteihinsa. Ennen kuin nämä ihmistaimet pääsevät puhkeamaan kukkaansa on opettajalla monta vihkoa korjattavanaan ja monta toivetta toteutettavanaan. Useimpien vanhempien toiveet ovat asiallisia ja toteuttamiskelpoisia. He ymmärtävät, että koulun tehtävä on opettaa lapsille tarpeellisia asioita ja tukea vanhempien kasvatustyötä. Mutta on myös heitä, joiden mielikuvissa koulu on perheitä mielin määrin palveleva hoitolaitos, jonne voi jättää ilmaisen tilauksen. Koulun tehtävä on tietenkin tuottaa tilatut palvelut. Seuraava tilaus on fiktiivinen, ja nimetkin tuulesta temmattu, mutta se voisi olla myös totta.

”Hyvä kaksostemme opettaja!

Poikamme aloittavat ensimmäisen luokan hieman pahoilla mielin, koska he huomasivat tutustumispäivänä, että luokassa oli hyvin tyttömäiset värisävyt. Vanha roosa on kieltämättä väri, joka ei varmasti miellytä reippaan poikalapsen silmää (jos kohta ei minunkaan). Verhot ja muut tekstiilit on varmasti helppo vaihtaa oppilaiden mielialaa kohottavammiksi (hoitunee elokuun aikana…?). Koulun alku on myös jännittänyt Reinoa ja Ernestiä kovasti, mutta olemme huomanneet, että Kari Tapion musiikki rauhoittaa heitä. Toivottavasti löydätte tämän viimeisimmän cd:n.

Koulussa tulee varmaankin tilanteita, joissa oppilaiden ei ole suotavaa kulkea avojaloin. Reino ja Ernesti eivät ole kuitenkaan koskaan sukkiin tottuneet, kun heidän jalkapohjansa kutiavat niin kovin, joten toivomme nyt opettajan ammatti-ihmisenä opettavan heidät pukemaan sukat etenkin pakkaskeleillä. Täällä kotona emme ole vielä kertaakaan saaneet heille sukkia jalkaan monista yrityksistä huolimatta (repuista löytyy useampi pari, aina paidan väriset sukat jalkaan!). Pojat ovat muuten taiteellisesti hyvin lahjakkaita! Heillä on tapana piirrellä seiniin, missä ikinä liikkuvatkin, emmekä ole tätä luovuutta halunneet mitenkään rajoittaa, kun suvussa on muutamia lupaavia graffititaiteilijoitakin. Toivomme, ettei koulu katkaise poikien orastavaa polkua kuvataiteen alalle.

Keittiöhenkilökunnalle välittyy varmaan tätä kautta tieto, että pojat ovat vegaaneja. He aloittavat ruokavalion tosin vasta koulun myötä, mutta ajattelimme, että on parempi, että ammattilaiset tekevät vegaaniruoan lapsillemme, kun me emme ole mieheni kanssa mitään ”keittiöihmisiä”. Olemme ajatelleet kuitenkin mieltä hoitavaksi vaihtoehdoksi herkkujen sallimisen, vaikka ne sisältäisivätkin eläinkunnan tuotteita. Eli jos muut saavat esim. suklaavanukasta jälkiruoaksi, Reino ja Ernestikin saavat. Jos koulussa jaetaan sitten karamelleja esim. syntymäpäivinä, opettaja voisi tarkistaa, etteivät karamellit ole riistoyhtiön valmistamia (liitteenä luettelo). Tästä haluamme pitää kiinni ihan perheemme eettisten valintojen takia.

Pojilla ei ole vielä tähän mennessä ollut varsinaisia leikkitovereita, mutta opettaja varmaan järjestää luokasta heille sopivat ystävät. Heistä voisi sitten informoida meitä vanhempia, niin katsotaan, ovatko sopivaa ystäväainesta, että voidaan katkaista touhu alkuunsa, jos ovat jollain lailla epäsopivia. Maahanmuuttajista meillä on sen verran huonoja kokemuksia, että voin heti alkuunsa sanoa, että semmoiset eivät sitten käy.

Nyt en millään muista kaikkea, mitä piti kirjoittaa, mutta laitan sitten huomenna lisää reissuvihkoon. Ai niin! Reino ei yhtään tykkää niistä matematiikan vihkon punaisista muovikansista, niin että ne varmaan voi vaihtaa heti huomenissa…?
Hei vaan ja mukavaa koulun alkua!”

Jos ei ole cool, onko silloin hot?

2010-05-26T18:54:00.000+03:00

Kutsu kesäjuhliin on etuoikeus. Jos olet saanut kutsun, sinulla on ystäviä tai sukulaisia, joiden mielestä juhla kaipaa juuri sinun läsnäoloasi. Useat ilahtuvat kutsusta ja tuntevat hienoista ylpeyttäkin, mutta on myös heitä, jotka saavat vähintään henkisen nokkosrokon jo kutsukuoren avaamisesta. Ihan ymmärrettävää, jos viimeiset muistissa olevat juhlat olivat pelkkä nolojen kömmähdysten päättymätön ketju tai jos suusta loikki sivistyneen small talkin sijaan vain rumia rupisammakoita. Mutta harvapa meistä on se itsevarma ja sulavakäytöksinen, huumorintajuinen ja huomaavainen, etiketin osaava ja sukujuhlien sudenkuopat ketterästi pujotteleva seurapiiripantteri.

Luonteelleen ei kukaan meistä paljonkaan mahda, mutta pahimmat mokat voi välttää seuraavalla juhlamokien välttämisen pikakurssilla, joka on rakennettu empiirisen tutkimusaineiston pohjalta. Tämä tutkimusaineisto on koottu lähteeltä, joka ei halua nimeään julkisuuteen. Näissä mokissa oli julkisuutta jo ihan tarpeeksi. Jos joku kuitenkin tunnistaa minut näistä esimerkeistä, niin pyydän, ettette paljasta nimeäni.

Varo kesäjuhlissa ainakin seuraavanlaisia asioita (ohjeet sopivat paremmin naisille, mutta miehetkin voivat ottaa opikseen):

1) Älä jätä tarrapapiljottia takaraivolle automatkan ajaksi – se on siellä vielä, kun seisot kakkujonossa lautanen kädessäsi. Litteä takaraivo näyttää juhlissa tyylikkäämmältä kuin kuohkeinkaan kampaus punaisen papiljotin kera.

2) Jos sinulla on sylilapsi, vältä avokaulaista mekkoa. Lapsi sylissä mekon kaula-aukko voi nimittäin venähtää alemmas kuin isäntäväen leuat.

3) Jos tarjolla on eksoottista ruokaa, älä näyttele maailmannaista. Kysyminen on sata kertaa fiksumpaa kuin höyryävän käsipyyhkeen sahaaminen suupaloiksi haarukalla ja veitsellä.

4) Jos käytät juhlissa sukkahousuja ja mekkoa, vessareissut vaativat
ylimääräistä tarkkaavaisuutta. Tarkista luotettavalta henkilöltä (tai peilistä), että mekon helmat ovat varmasti myös takaa sukkahousujen ulko- eikä sisäpuolella ennen kuin kopistelet takaisin juhlasaliin.

5) Jos kuiskit miehellesi juhlissa epäsovinnaisia, yksityisluonteisia kommentteja illan myöhemmästä ohjelmasta, katso miestäsi kaksi kertaa. Juhlapukuiset miehet ovat äkkiä katsottuna hyvin samannäköisiä, eivätkä he seiso koko iltaa siinä, missä he äsken olivat. Valitettavasti.

Juhlissa viihtyminen on tämän pikakurssin jälkeen paljon helpompaa. Nyt voit keskittää kaiken huomiosi juhlittavaan sankariin ja unohtaa itsesi. Ainakaan näitä mokia sinun ei tarvitse tehdä (mahdollisista muista mokista kurssi ei ota vastuuta - tämän kesän jälkeen tähän pikakurssiin saattaa tulla syventävä osuus).

Jos nyt kuitenkin kaikesta jakamastani opista huolimatta mokaat, naura itsellesi muiden kanssa, se kohottaa tunnelmaa ja treenaa vatsalihaksia. Jos et kerran pysty juhlissa olemaan cool, ole sitten reilusti hot - eikö se niin mene? Muista myös, että moka on lahja, ja lahjakkailla ihmisillä on kysyntää aina ja kaikkialla!

Mahdoton yhtälö

2010-03-24T21:13:00.000+02:00

Naisen elämä on mahdoton yhtälö. Yhteen vuorokauteen pitäisi saada sovitettua lapset, koirat, parisuhde, kodinhoito, päivätyö ja vielä jotenkin myös se naisen kaikkein tärkein tehtävä: itsestä huolehtiminen. Ainakin, jos naistenlehtiin on uskomista. Toisaalta, kuka naisen tehtävistä mitään tietää, ellei sitten naistenlehdet?

Panosta itseesi! Helli talven rasittamaa ihoasi! Kuori esiin todellinen minäsi! Rasvaa, raaputa, höylää, kaavi, nypi, viilaa ja venytä! Millainen nainen uskaltaa vastustaa noin pontevia kehotuksia? Millainen nainen uskaltaa antaa säärikarvojensa liehua tuulessa ja kulmakarvojensa kasvaa yhteen? Onko sellainen oikea nainen ollenkaan?

Olen vasta naistenlehtiä luettuani tajunnut, miten vakavasti olen laiminlyönyt itseni hoitamisen. Minun pitää luultavasti luopua päivätyöstäni, että saan sovitettua kaikki naiselle välttämättömät toimenpiteet päiväohjelmaani. Kauneudenhoito on kokopäivätyötä, sanoo Helena Lindgrenkin. Päivä pitää aloittaa jooga- tai Pilates-venyttelytuokiolla, jolla keho herätellään. Sitten on vuorossa kuivaharjaus, jolla kuollut iho saadaan pois pintaa rumentamasta. Sitten hypätään jääkylmään suihkuun kudoksia kiinteyttämään (kuuma näet veltostuttaa). Suihkun jälkeen iho rasvataan selluliittia todistetusti vähentävällä kosteus- ja kiinteytysvoiteella. Eri kehon osille on tietenkin omat voiteensa, joiden kanssa on syytä olla tarkkana. Kaiken päälle vedellään kerros itseruskettavaa suihketta, jonka jälkeen patsastellaan tunnin verran alasti, koska itseruskettava aine värjää tehokkaasti kaiken, mihin se koskettaa.

Kehon herättely- ja voitelusession jälkeen syödään funktionaalinen aamupala kuten tiibetiläisiä goji-marjoja ja vitaminoitua lähdevettä. Sitten onkin aika valmistaa päivämeikki, jos vaikka mittarinlukija sattuisi käymään. Kaikkine pohjustuksineen ja varjostuksineen meikkaukseen vierähtää tunti. Kun entinen naama on saatu piilotettua todellisen minän alle, voi ruveta viilailemaan kynsiä. Muotoilun, hiomisen ja kiillotuksen jälkeen on vuorossa lakkaus. Lakkaamisen jälkeen kuivatellaan kynsiä ja varotaan koskemasta mihinkään. Kun yleensä juuri silloin on kuitenkin pakko työntää kyntensä johonkin, poistetaan pilalle mennyt lakka, ja aloitetaan koko homma alusta. Jatketaan niin kauan, että kynsilakka loppuu tai lakka ehtii kerrankin kuivua kunnolla.

Päiväohjelmaan pitäisi mahduttaa myös Personal Trainerin suunnittelemat täsmäliikkeet, ulkoilua sekä kevyt lounas (funktionaalinen – varo hiilihydraatteja!!!). Jossakin välissä hiukset pitää tietenkin pestä, syvähoitaa, kuivattaa, kiertää papiljoteille, föönata, muotoilla kampaus ja lopuksi sotkea se tuulentuivertaman näköiseksi. Illan tullen voi sitten kuulustella lasten läksyjä kasvonaamio kasvoilla ja ahkeroida kotitöitä nilkkapainot jaloissa. Säärikarvat on kuitenkin vielä ajelematta, kulmakarvat nyppimättä, kynsinauhapehmennys tekemättä ja decoltè kuorimatta.

Ehkä sittenkin pidän päivätyöni, koska vaikuttaa siltä, että säntäilisin joka tapauksessa sinne tänne säärikarvoihini kompastellen ja kulmakarvat räystääksi kasvaneina. Millä sitä paitsi kotirouvana ostelisin kaikki ihmeitä tekevät aineet? Sitä varten minun pitäisi mennä töihin. Ja millä ihmeen ajalla sitten taas kuivaharjaisin ja itseruskettaisin? Sitä varten minun pitäisi jäädä töistä pois.

Kriisin paikka

2010-02-23T16:54:00.001+02:00

Se alkoi yhtäkkiä. Luulin, että se hiipisi kimppuun pikku hiljaa, mutta se valahtikin päälle kuin kattolumi keväällä. Kuvittelin väisteleväni sitä vielä pitkään, mutta ylitinkin näkymättömän rajan huomaamattani, yhdellä askeleella. Eilen vielä olin nuori, tänään minusta tuli vanha.

Se alkoi lomamatkalla, vuokramökin pesuhuoneessa, jonne joku sadistisuunnittelija oli asennuttanut kokovartalopeilin. Katselin peilistä kukkaan puhjennutta tytärtäni ylpeyden ja haikeuden sekaisin tuntein, kun yhtäkkiä säikähdin tyttäreni viereen hyökännyttä kummitusta. Eukko näytti satavuotiaalta, mutta hänessä oli jotakin pelottavan tuttua. ”Äiti, mikä sulle tuli?” kysyi kukkaan puhjennut viattomana. Tyttäreni puhutteli eukkoa äidikseen – minun täytyi siis olla vankina jossakin tuon eukon sisuksissa! Siloinen ja kimmoisa itseni oli loukussa vanhan eukon vartalossa! Miksei kukaan ollut pelastanut minua? Miksei kukaan tehnyt mitään?

Perheeni ei ollut muka huomannut mitään. Joko he suojelivat minua totuudelta tai sitten olin muuttunut heille näkymättömäksi. Aikuisen näköiset myyjät olivat kuitenkin yhtäkkiä ruvenneet teitittelemään minua, tai siis eukkoa, jonka sisälle olin joutunut vangiksi. Eukko ei selvästikään ollut kaikille näkymätön. Ei ainakaan sille tuttavalle, joka kehui minun ostaneen nuorekkaat housut. Millainen ihminen ostaa nuorekkaat housut? Tietenkin nuoruutensa aikapäiviä sitten ohittanut, joka ei tajua olevansa vanha!

Mielialaani ei kohottanut myöskään se viehättävä vaatekaupan myyjä, joka palveli minua yöpaitaostoksilla. Roikutin käsissäni mielestäni kaunista yöpaitaa jo ostoaikeissa, kun myyjätär kehaisi pahaa aavistamatta: ”Tuo on kuulemma tosi mukava päällä. Ostin samanlaisen lahjaksi anopilleni, ja hän on pitänyt siitä kovasti.” Anopille! Tunsin itseni sataviisitoistavuotiaaksi. Olin kuvitellut olevani myyjän kanssa samaa sukupolvea, jopa sitä sukupolvea, jolle yöpaidan mukavuus ei ole se tärkein asia. Ostin tahallani aivan toisen yöpaidan. Tosin sitä ei voi käyttää, koska se on niin epämukava, mutta siitäpähän sai, myyjän typykkä.

Verhokaupassa hypistelin suurikuvioista, värikästä kangasta nostalgisin ajatuksin. ”Minun huoneessani on joskus ollut melkein samanlaiset verhot”, erehdyin tunnustamaan alaikäiselle myyjälle. ”Niin, tuo on ollut tosi suosittua. Nuorten mielestä se on retroa ja trendikästä, varttuneempi väki taas muistaa kuosin jo 70-luvulta.” Kääk! Milloin minusta tuli varttuneempaa väkeä? Eilen olin vielä nuori, tänään jo varttuneempaa väkeä. Yhdellä peiliin vilkaisulla jätin taakse nuoruuteni. Minusta on kaiketi tullut aikuinen.

Töissä olen ollut vanha niin kauan kuin muistan. Ehkä se johtuu siitä, että työpaikallani suurin osa porukasta on minua noin viisi kertaa nuorempia. Eräs näistä keskenkasvuisista kysäisi uskontotunnilla viattomasti: ”Ope hei, monta vuotta sä olit silloin, kun Jeesus eli maan päällä?”

Kalamies

2010-02-08T20:03:00.000+02:00

Aikansa voi kuluttaa huonomminkin kuin käymällä kalassa. Mutta harvassa harrastuksessa aikaa voi kuluttaa enempää kuin kalastuksen parissa. Kalastusta voi harrastaa yöllä, aamuyöllä, päivällä, illalla ja iltayöstä. Kalastus ei myöskään ole sidottu vuodenaikaan. Väliajat, jolloin ei suoranaisesti kalasta, voi täyttää perhonsidonnalla, vaappujen askartelulla, kalastusaiheisten lehtien ja kirjojen tutkimisella tai vertailemalla puhelimitse saaliita ja syöttejä toisten kalamiesten kanssa. Televisiostakin tulee silloin tällöin kalastusaiheista ohjelmaa.

Kalastus on hieno harrastus. Uupunut perheenisä kampeaa itsensä ylös auringonnousun aikaan ja raahautuu raakaan ulkoilmaan saalistamaan ruokaa perheelleen. Itseään säästämättä tuo urhea sankari on pakotettu seuraamaan vuosisataista viettiään sateesta, tuulesta tai paahteesta piittaamatta. Epäitsekkäästi tuo kalojen kauhu myös istuu autossa tuntikausien matkan kalaisalle joelle, vaikka vaimo tietää, miten tuskallista autossa istuminen miehelle oli jo viime kesän sukujuhlille reissatessa. Edes nälkä tai vilu ei aja pyyteetöntä pyyntimiestä kotiin, vaikka vaimo tietää, miten ankaran päänsäryn miesparka saa, jollei kotona saa ruokaa ajallaan.

Kalamies on myös ihailtavan kärsivällinen. Usean päivän kalareissun saldona voi olla yksi vaivainen taimen, joka sekin kuulemma syötiin hetimiten. Siitä huolimatta mies jaksaa taas uhrata piskuisen tilinsä kahluuhousuihin ja väkertää iltakaudet uusia perhoja menetettyjen tilalle. Oikea kalamies surffaa sujuvasti myös netissä saadakseen viimeiset perhonsidontavinkit ja tilaa viivyttelemättä ulkomailta asti strutsin sulkia englannin kielellä, vaikka vaimo tietää, miten vaikeaa miehelle on pelkästään pesukoneen korjaajan tilaaminen suomeksi.

Kalamies on myös tinkimätön. Talvella joutuu tarpomaan kilometritolkulla umpihangessa ruoan perässä, kairaamaan läpi puolimetrisen jään ja istumaan sormet tunnottomina hyisen reiän äärellä, vaikka vaimo tietää, miten arat miehen sormet ovat pelkästään talviselle maton puistelulle. Oikea kalamies ei pelkää eikä valita. Keskellä kesää hän suuntaa järvenselälle vapa veneen perässä, vaikka auringon säteily on vaarallisen voimakasta ja tuulenpuuskat keinuttavat venettä uhkaavasti. Edes verenhimoiset paarmat eivät saa miestä keskeyttämään kalastusta, vaikka vaimo tietää, miten pahan reaktion mies sai yhdestä ainoasta puremasta viime kesän asuntomessuilla.

Kaikkein suurimmat saaliit käyvät pyydykseen öisin, makuuhuoneen pimeässä. Silloin kalamies lähtee elämänsä pyyntiretkelle päänsä sisälle (ellei ole kalastamassa päänsä ulkopuolella). Hän uneksii koululaisen kokoisista vonkaleista ja kestävistä siimoista ja ynisee tyytyväisenä. Joskus vaimo saa heittokädestä silmäkulmaansa, joskus vaimon käsivarsi taas muistuttaa liikaa taimenen vantteraa vartta. Kalamiehen toiveunissa eivät seikkaile vähäpukeiset silikonimissit, vaimosta nyt puhumattakaan. Niissä kiiltäväpintaiset, jäntevät lohet pyristelevät haavissa ja hopeakylkisiä harjuksia pursuu pilkkiavannosta.

Kalamiestä voi vain ihailla. Luonnon armoilla hän taistelee leivästä vedessä lymyileviä petoja vastaan ja palaa tappionsa tantereelle yhä uudestaan. Milloinkaan kalamies ei väsy tai kyllästy harrastukseensa, pettymykset ja tappiot vain kasvattavat nälkää, ja satunnaisilla palkinnoilla hän lunastaa itselleen ja harrastukselleen lisäaikaa. Mitäpä ei kalamies tekisi perheensä ja leipänsä eteen!

Huoltoasemalla

2010-01-17T10:55:00.000+02:00

Parisuhdetta pitäisi kuulemma huoltaa kuten autoa. Mitä uutta siinä muka on? Juuri niinhän minä olen tehnyt jo parikymmentä vuotta, eikä se ole ollut ollenkaan hyväksi autolle. Pakkasaamuina unohdan laittaa lohkolämmittimen johdon seinään ja sitten huudatan kylmää konetta. Jos moottorista kuuluu kummallista ääntä, minä väännän radiota kovemmalle. Kun auto käyttäytyy vastoin odotuksia, potkin renkaita ja syljeksin rumia sanoja. Kojetaulun merkkivalot ovat vierasta kieltä, ja sanakirja kaukana hansikaslokeron uumenissa – joutavaa hienosäätöä siis, automekaanikkojen ammattislangia ja ajanhukkaa.

Sitten ajattelin, että autohan on loppujen lopuksi aika tarpeellinen vehje ja ihan mukava olemassa, niin että sitä voisi aivan hyvin kohdella vähän paremmin – ihan niin kuin parisuhdettakin. Päätin aloittaa tankkaamisesta, koska se tuntui helpoimmalta. Laitoin pientä hyvää syötävää, katoin pöydän kauniisti ja avasin viinipullon. Muistin jopa kynttilät. Mieheni näytti ilahtuvan tästä eleestä, söi hyvällä ruokahalulla lautasen tyhjäksi ja kysyi ilmeisesti vahingossa, voiko jo mennä olohuoneeseen. Hän tarkoitti tietenkin sanoa, voiko istua siinä, minua vastapäätä, tuntikausia tuijottamassa ihania silmiäni ja kuiskailemassa romanttisia asioita. Sitten hän avasi television ja alkoi, luultavasti vahingossa, katsoa jääkiekkoa, vaikka hänen piti tietysti laittaa pyörimään minua varten vuokraamansa romanttinen elokuva. Sitten minä aloin huutaa (vahingossa), että sen verranko minusta välität ja tämänkös siitä saa, vaikka minun piti tietenkin käpertyä hänen kainaloonsa ja kysyä, paljonko peli. Sitten minä sulkeuduin keittiöön kirjan kanssa ja aloin vahingossa kiskoa viinipulloa yksinäni, vaikka minun piti tietenkin viedä lasit olohuoneeseen ja kilistää yhdessä tälle illalle. Sitten minä ajattelin, ettei tankkaaminen ole ollenkaan niin yksinkertaista kuin äkkiseltään luulisi, eikä siitä kannata ainakaan parisuhteen huoltoa aloittaa.

Parisuhteen huolto kannattaa aloittaa autosta. Jos ei osaa huoltaa autoansa, on parisuhdekin näköjään romuna. Autoa kannattaa tankata säännöllisesti ja tasokkailla huoltoasemilla, vain paras on kyllin hyvää autollesi. Auton tankkaaminen on huomattavasti miehen tankkaamista yksinkertaisempaa - kynttilää ei kannata sytyttää lainkaan, ei ainakaan bensatankin läheisyydessä. Jos auto huolenpidosta huolimatta alkaa pitää kummallista ääntä, kannattaa ainakin teeskennellä kiinnostunutta. Varminta on ajaa huoltoaseman kautta, se voi olla vakavaakin. Jos auto joskus hyytyy kesken matkan, sillä on varmasti syynsä. Renkaiden potkimisen sijaan kannattaa kaivaa esiin käyttöohjekirja ja unohtaa itsekkäät menonsa. Tuntemattoman ohikulkijan kyytiin hyppääminen on hyväksyttävää vain ääriolosuhteissa!

Jos sinulla sujuu hyvin autosi kanssa, voit siirtyä tositoimiin. Parisuhde on jonkin verran haasteellisempi huollettava, koska siitä puuttuu selkeät käyttöohjeet ja merkkivalot. Ne on koottava tapauskohtaisesti itse kirjoihin ja kansiin ja päivitettävä riittävän usein. Merkkivalojakin oppii havaitsemaan, mutta se vaatii jo harjaantunutta silmää. Ajakaa varovasti ja huoltakaa kalleimpanne ajoissa!

Karismaa kaupasta

2009-11-24T20:13:00.000+02:00

Olen jo pitkään ihaillut ihmisiä, jotka paikalle saapuessaan täyttävät tilan levollisella läsnäololla, rauhaa huokuvalla vakaudella ja varmuudella. He keräävät ihmisten huomion aiheuttamatta kateutta tai ärsytystä (tai mistä minä tiedän, ketä sellainen tasapaino ärsyttää, ehkä monia, mutta ei minua), puhuvat vähän, mutta asiaa ja suhtautuvat asioihin riittävän vakavasti, mutta kuitenkin kevyesti. Ikään kuin mikään ei lopulta kuitenkaan olisi kovin vakavaa. Sellaisia ihmisiä on vaikea heilauttaa tasapainosta. Tuskin kulmakarva kohoaa, jos heille sanoo, että ”hei, sulla on sukkahousussa silmäpako” tai jos ilmoittaa, että ”sun auton ovessa näkyi olevan joku naarmu”. Paitsi, että heille ei tee mieli sanoa edellisen kaltaisia lauseita. Ennen sanomistakin tietää, että se on tuulen huminaa, hyttysen ininää ja ampiaisen surinaa. Paetkoot vaikka koko sukkahousut jalasta, mitä sen on väliä, karisma vain ei katoa.

Karisma on kummallinen juttu. Sitä ei voi ostaa kaupasta, sitä ei voi treenata kuin lihaksia eikä sitä voi kerätä millään bonuspisteillä. Tuntuu pikemminkin siltä, että mitä kiihkeämmin joku karismaattisuutta tavoittelee, sitä kauemmaksi karisma karkaa. Jotain samaa kuin sukkahousun silmäpaossa, siis kuitenkin.

Koiran omistajaksi ryhdyttyäni olen tutustunut moniin koiraihmisiin, taitaviin ja vähemmän taitaviin. Kuten varmaan arvaatte, noilla taitavilla koiraihmisillä on sitä kummallista karismaa, jonka jokainen ihminen ja koirakin tajuaa. Oikeastaan koira sen vasta tajuaakin! Kun koirakirjojaan päntännyt koiranomistaja käskee ja kouluttaa Turrea turhautumisen hiki otsalla herkkupaloja säästelemättä, ei karismaattisen koiraihmisen tarvitse kuin katsoa kerran tuota samaa Turrea, ja Turre jo pyörii piruetteja ja tanssii ripaskaa. Itse asiassa Turre näyttää siltä, että kouluttaja vetää sitä vastustamattoman magneetin tavoin puoleensa, ja Turre olisi valmis luomaan turkkinsa tuon karismaattisen kouluttajan jalkojen juureen. Tätä kaikkea todistaessaan tuo ensimmäinen ei-niin-karismaattinen koirankouluttaja tekee mielessään päätöksen myydä koiransa ja muuttaa Kiinaan syömään koiravartaita. Mutta posket punehduttavasta päätöksestään huolimatta hän ei kuitenkaan voi tehdä sitä, koska hän haluaa jäädä katsomaan, mitä karismaattinen koirankouluttaja vielä saa pikku-Turren tekemään. Ja jos hän tovin vielä viilentelee tunteitaan, hän saattaa jopa nöyrtyä kysymään pari vinkkiä vastaisuuden varalle. Hän saattaa oppia pärjäilemään Turrensa kanssa ja saattaa saada Turren jopa tekemään pari temppua, mutta karismaa hän ei saa, ei vaikka maksaisi.

Sanakirja määrittelee karisman armo- tai henkilahjaksi, vaikka arkikielessä karisma saatetaankin helposti sotkea esimerkiksi yleisön suosioon (mikä nykymaailmassa lienee onnen synonyymi). Karismaattinen ihminen ei kuitenkaan tavoittele suosiota, koska hän on jo onnellinen, mutta juuri siksi tulee saaneeksi suosiota, missä ikinä kulkeekin. Miten absurdia! Tavallinen tallaaja kurkottelee suosiota kynnet teroitettuina ja kuvittelee näin tulevansa ihailluksi eli onnelliseksi. Suosio kuitenkin pakenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Karisma onkin ennen kaikkea lahja, sitä ei voi ostaa tai ansaita. Ehkä sillä hetkellä, kun lakkaamme yrittämästä olla jotakin tai jonkinlaisia, ja yksinkertaisesti alamme olla sitä, mitä olemme, meistä kaikista tulee karismaattisia. Tai ehkä itse asiassa olemme sitä jo, karismamme ei vain pääse esiin, kun yritämme niin kovasti olla jotakin muuta.

Lapsi on aina oikeassa

2009-11-19T18:42:00.000+02:00

Kerkko-Kasperi varastaa kaupasta kanamunia. Hän salakuljettaa ne taskuissaan ulos ja pommittaa niillä kaupan ikkunoita. Reipas myyjä marssii ulos ja tapaa Kerkko-Kasperin itse teosta, kananmuna koukistuneessa kädessä. Myyjä toruu poikaa ja uhkaa kutsua paikalle vartijan, jos sotkeminen ei lopu. Kerkko-Kasperi jättää luovan työnsä, mutta muistaa vielä mennessään huudella myyjälle kaikki tuntemansa naista halventavat nimitykset. Tunnin kuluttua kauppaan astelee Kerkko-Kasperin isä. Hän haukkuu myyjän alaikäisen uhkailusta ja vakuuttaa, että asia ei jää tähän. Koska myyjä ei älyä pyytää anteeksi, isä aikoo valittaa myyjän huonosta käytöksestä tämän esimiehelle.

Koulussa Kerkko-Kasperilla ei ole kananmunia. Koulussa hän heittää kiviä. Kerkko-Kasperi on taitava heittäjä, kivi osuu tarkasti ohikulkevan otsaluuhun. Opettaja jättää Kerkko-Kasperin jälki-istuntoon. Kerkko-Kasperi viihtyy jälki-istunnossa, koska siellä ei tarvitse tehdä mitään. Opettaja ei voi nöyryyttää tai aiheuttaa oppilaalle häpeää, koska sellaiset rangaistukset ovat kiellettyjä. Sen sijaan opettaja yrittää keskustella. Mutta Kerkko-Kasperi ei halua keskustella, hän kaataa pulpetin ja karkaa jälki-istunnosta. Opettaja juoksee pojan perään, mutta eihän poikaan saa tarttua kiinni. Hän soittaa Kerkko-Kasperin vanhemmille ja kutsuu nämä seuraavana päivänä palaveriin. Kerkko-Kasperin vanhemmat saapuvat paikalle ja haukkuvat opettajan ammatissaan kelvottomaksi. Opettaja ei osaa pitää kuria, ei saa Kerkko-Kasperia viihtymään koulussa eikä ole saanut hankituksi Kerkko-Kasperille yhtään kunnon kaveria. Lisäksi opettaja oli kuulemma jahdannut Kerkko-Kasperia uhkaavasti jälki-istunnossa. Kerkko-Kasperin oli ollut pakko peloissaan paeta, kun opettajasta ei voi koskaan tietää. Koska opettaja ei älyä pyytää anteeksi huonoa käytöstään, vanhemmat uhkaavat tehdä hänestä valituksen.

Kerkko-Kasperi innostuu sählyn pelaamisesta. Hän käy harjoituksissa toisten poikien kanssa, ja teloo mailallaan aina pari pelaajaa vaihtopenkille. Seuraavalla kerralla jälki on vielä pahempaa. Sitä seuraavalla kerralla valmentajat lähettävät Kerkko-Kasperin kesken harjoitusten kotiin. Mennessään Kerkko-Kasperi raahaa valmentajien polkupyörät läheiseen lampeen. Kerkko-Kasperi saa porttikiellon sählyharjoituksiin. Siitä lähtien Kerkko-Kasperi notkuu urheilutalon pihalla pelottelemassa ja uhkailemassa pelaajia aina sählyharjoitusten alkamis- ja loppumisaikaan. Harjoituksiin uskaltautuu yhä vähemmän poikia. Valmentajat soittavat Kerkko-Kasperin kotiin ja saavat kuulla olevansa syyllisiä Kerkon ongelmiin. ”Itsepä tätä kerjäsitte! Tarvitsiko erottaa joukkueen tähtipelaaja syyttä suotta? Sähly oli Kerkko-Kasperille henki ja elämä, ymmärtäähän sen nyt jokainen, että lapsi on pettynyt.” Koska valmentajat eivät lupaa ottaa Kerkko-Kasperia takaisin joukkueeseen eivätkä hoksaa pyytää anteeksi, vanhemmat uhkaavat valittaa heistä seuran hallitukselle.

Milloin lapset alkoivat olla aina oikeassa? Silloin, kun vanhemmat eivät enää muistaneet, että heidän tehtävänsä oli olla oikeassa lapsen puolesta. Silloin, kun vanhemmat halusivat olla mukavia kavereita ja olla aiheuttamatta lapselle pahaa mieltä. Silloin kun lapsen ojentaminen alkoi olla epäcoolia täti- tai setämäistä nipottamista. Tulkaa takaisin tiukkanutturaiset tädit ja tuimakulmaiset sedät! Ruvetkaa kiireesti vanhemmiksi tai edes aikuisiksi lapsille! Olkaa oikeassa ja kertokaa lapsille sormi pystyssä, mikä on oikein ja mikä väärin. Aiheuttakaa pahaa mieltä ojentamalla heitä virheistä, sillä kuka meistä nykyaikuisista oikeasti haluaa virua vanhuuttaan erehtymättömien pikkukeisareiden valtakunnassa, jossa vanhukset todennäköisesti ovat jo lähtökohtaisesti aina väärässä.

Syysloma

2009-10-19T17:47:00.000+03:00

Syysloma

Teeskentelen viettäväni lomani mielelläni kotona. On niin rentouttavaa, kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Pakkaaminen ja jonottaminen on niiiin rasittavaa. Sitä paitsi mikä voisi olla mukavampaa kuin nukkua pitkään, lukea kirjoja sängyssä, haravoida pihaa ja syödä turvallista kotiruokaa? Vaikka mikä, kiljuu ääni korvassani. Mikä tahansa matka, johon meillä ei ole koskaan varaa. Mikä tahansa pitkä viikonloppu missä tahansa paitsi kotona tuntuisi oikealta lomalta. Nyt loma on vain samanlaisten päivien pitkä harmaa jono, jossa lomalla tuntee olevansa vain siksi, ettei ole töissä, eikä muista heti herättyä, mikä viikonpäivä niistä samanlaisista olikaan menossa.

Kuulostaa tietysti coolilta sanoa, että me ei mennä minnekään. Me ollaan ihan vaan kotona. Koska se kuulostaa siltä, että tällä kertaa me olemme kotona, kuka sitä nyt aina jaksaa matkustaa. Tarkoitus oli kyllä lähteä Venetsiaan, mutta hotellivaraus jäi niin viimetippaan, ettei me nyt ihan mihin tahansa luukkuun sentään haluttu majoittua (kellariluukkukin olisi käynyt ilomielin, kiljuu taas se ääni). Miten jäikin sitten tarkistamatta muut kohteet – pelkkää huolimattomuutta! No, tässä sitä nyt sitten ollaan, loma ihan kotosalla, suorastaan extremeä! Mutta kertokaa, hei, miten kotona lomaillaan, kun yleensä sitä aina kiitää tuolla Keski-Euroopassa tai Nykissä lomansa… Kai sitä jotain keksii, kun naistenlehdissäkin kirjoitetaan nykyisin pysähtymisen ja hiljaisuuden tärkeydestä. Jos vaikka istuisi pihakannon päälle hengittämään syvään ja sitten meditoisi olohuoneen matolla. Siinä saisi menemään ehkä puoli tuntia lomastaan. Montakos tuntia sitä sitten enää olisi jäljellä? Vaivaiset 215 ja puoli tuntia.

Entä jos jollakulla olisikin niin, että olisi sattunut viettämään ihan kaikki syyslomansa istumalla kannonnokassa jo kauan ennen kuin naistenlehdet keksivät sitä ehdottaa? Entä jos joku olisikin jo nojaillut haravanvarteen kymmenen viimeisintä syyslomaansa ihan kotipihalla oivaltamatta siinä extremen hippustakaan, ihan vain siitä syystä, että mihinkään muuhun ei ole ollut koskaan varaa? Ehkä sellainen ihminen olisi jo ylivalaistunut, suorastaan henkiolento. Tuskin enää tästä maailmasta, sillä eihän tavallinen fyysinen ihminen selviä vuottakaan tahdistamatta sydäntään metropolin sykkeessä. Ihminen tarvitsee hengittääkseen muutakin kuin happea, kuten Louis Vittonin laukkuja ja eksoottisia makuelämyksiä kaukomailla. Kuivien lehtien haravointi ei kuulu ihmisen perustarpeisiin tai kenenkään lomahaaveisiin, paitsi niiden valittujen, joiden elämään se ei ole koskaan oikeasti kuulunut ja joiden kivikkopuutarhassa kasvaa korkeintaan se pihasuunnittelijan sinne raahaama kirsikkapuu.

Toisaalta, ehkä tämä kaikki, mitä minulla on tässä aivan käden ulottuvilla, onkin se, jota kaikki sisimmässään kaipaavat. Jospa ihmisiltä puuttuukin se, mitä minulla jo on. Ehkä he epätoivoisina etsivät sitä kaukomailta, kun eivät ymmärrä onnen kurkistelevan ihan siinä kotoisan koivun juurella…

Siis kaikki kivikkopuutarhojenne vangit ja iänikuisten kaukomatkojenne kangistamat elämästä vieraantuneet hyväosaiset! Tervetuloa syyslomien sydämeen, aitoon luontoyhteyteen kohtaamaan alkuperäinen itsesi! Ota mukaasi harava ja mukavat vaatteet ja valmistaudu meditatiiviseen sessioon pihanurmella. Kahisevien lehtien ja haravoinnin rapina auttaa sinua löytämään syvimmän minuutesi. Älä pelkää lähteä mukaan seikkailuun, tutkimusmatkalle omaan itseesi. Haravointiterapian hinta on 250 euroa per kurssilainen. Kurssi kestää viikonlopun (ainakin, meillä on paljon lehtipuita). Omat eväät mukaan. Ilmoittaudu heti, sillä kurssille (pihaan) mahtuu vain kymmenen nopeinta. Tervetuloa!