Näkymätön nainen

Näkymättömyys oli joskus kymmenvuotiaana jotain tosi siistiä ja tavoiteltavaa. Taisin silloin jopa toivoa tulevani näkymättömäksi jossain tärkeässä salapoliisitehtävässä, joita SOS-kerhollamme oli ratkottavanaan. Pitäisi aina varoa, mitä toivoo, sillä juuri niillä puolihuolimattomasti ilmaan viskatuilla toiveilla on tapana toteutua. Eikä toive sitten toteuduttuaan olekaan enää yhtään siistiä. Muistan lukeneeni naisista, jotka kokivat tulleensa keski-iässä näkymättömiksi. Ohitin artikkelin olankohautuksella, ja säälin hiukkasen noita seinätapettiin sulautujia, samalla satavarmana, ettei minulle koskaan kävisi niin. Vaan sainpa näpeilleni: tänään teknisten laitteiden myymiseen erikoistuneessa liikkeessä keskellä kirkasta kesäpäivää minusta tuli Näkymätön Nainen.

Olin menossa kysymään neuvoa liikkeestä ostetun älykkään puhelimeni käyttöön. Osaan soittaa sillä puheluita ja jopa lähettää tekstiviestejä, mutta soittimesta kuuluu musiikkia vain satunnaisesti. Enimmäkseen sieltä kuuluu korinaa (ehkä puhelin on tarpeeksi älykäs vihjatakseen käyttäjälleen jotakin totuttelusta lähitulevaisuuden äänimaailmaan). Astelin tiskin ääreen reippain askelin ja positiivisin mielin. Miesmyyjä sanoi heipat, mutta ennen kuin ehdin esittää asiani, hän käännähti kannoillaan ja huikkasi pikaisesti ”odotas vähän”. Seurasin katseellani, mikä kiireellinen asia nyt tuli toimitettavaksi – ja selvisihän se. Ovesta purjehti (sipsutti) näyttävä ilmestys: kaksikymppinen (no, nuori joka tapauksessa), kohtuuttoman rintava (tuskin luomu), huikean pitkäsäärinen neitonen, jonka hiukset liehuivat takapuolen päällä ja pinkeä toppi paljasti enemmän kuin peitti (laastarilaput kriittisissä pisteissä olisivat ajaneet saman asian). Jaloissa oli vähintään kymmensenttiset korot ja pintaa nuolevat pillifarkut, joiden tehtävänä oli vilauttaa stringejä sekä takapuolen tatuointia riittävän paljon (liikaa).

 Minä, täti-ihminen, odotin tiskin ääressä puhelin kourassa kiltisti vuoroani, joka oli siis ennen kuin Uskomaton Ilmestys rantautui liikkeeseen. Toisella tiskillä oli ennestään kaksi miesmyyjää, mutta jostain syystä tämän minunkin myyjäni piti välttämättä päästä palvelemaan Ilmestystä. Kaikki kolme miestä pörräsivät kuin mehiläiset hunajan kimpussa, kaikki halusivat olla se paras ja hauskin myyjä Ilmestyksen mielestä. Ja hauskaa tuntui totisesti riittävän: miehet heittelivät vitsejä ilmaan toisensa perään ja nauroivat itse omille sutkauksilleen. En kuullut Ilmestyksen nauravan kertaakaan. Mahtoi hänellä olla vaikea ongelma, kun kolme miesmyyjää tarvittiin ratkomaan poloisen probleemaa. Onneksi pyyteetöntä avuliaisuutta tuntui tässä liikkeessä olevan ihan ruuhkaksi asti. Niin, siis jos olit alle kolmekymppinen, vähäpukeinen, gasellisäärinen ja D-kuppinen. Kuinka yksinkertainen voikaan olla mies?

Olin odottanut vuoroani varmaan pari tuntia. Tosin kellon mukaan vasta vartin, mutta koska minulle alkoi tulla nälkä, jano ja kamala vessahätä, se tuntui monelta tunnilta. Mietin, riisuisinko paitani ihan yllättäen palvelun toivossa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että sitten miesmyyjät viimeistään maastoutuisivat tiskiensä alle nousematta sieltä enää koskaan. Sitten ajattelin varastaa pari kallista puhelinta. Viimeistään kassalla voisi myyjiin tulla vipinää. Tai sitten kukaan ei huomaisi minua vieläkään. Saisin kävellä kotiin hienot puhelimet kourassani, eikä kukaan korvaansa lotkauttaisi. Minua ei ollut myyjille olemassa. Lähdin liikkeestä ilman palvelua, varastettuja puhelimia ja paita päällä, eikä miesmehiläinen muistellut sinä iltana kertaakaan, että ”voi harmi, kun en ehtinyt palvella sitä viehättävää täti-ihmistä”.