Karismaa kaupasta

Olen jo pitkään ihaillut ihmisiä, jotka paikalle saapuessaan täyttävät tilan levollisella läsnäololla, rauhaa huokuvalla vakaudella ja varmuudella. He keräävät ihmisten huomion aiheuttamatta kateutta tai ärsytystä (tai mistä minä tiedän, ketä sellainen tasapaino ärsyttää, ehkä monia, mutta ei minua), puhuvat vähän, mutta asiaa ja suhtautuvat asioihin riittävän vakavasti, mutta kuitenkin kevyesti. Ikään kuin mikään ei lopulta kuitenkaan olisi kovin vakavaa. Sellaisia ihmisiä on vaikea heilauttaa tasapainosta. Tuskin kulmakarva kohoaa, jos heille sanoo, että ”hei, sulla on sukkahousussa silmäpako” tai jos ilmoittaa, että ”sun auton ovessa näkyi olevan joku naarmu”. Paitsi, että heille ei tee mieli sanoa edellisen kaltaisia lauseita. Ennen sanomistakin tietää, että se on tuulen huminaa, hyttysen ininää ja ampiaisen surinaa. Paetkoot vaikka koko sukkahousut jalasta, mitä sen on väliä, karisma vain ei katoa.

Karisma on kummallinen juttu. Sitä ei voi ostaa kaupasta, sitä ei voi treenata kuin lihaksia eikä sitä voi kerätä millään bonuspisteillä. Tuntuu pikemminkin siltä, että mitä kiihkeämmin joku karismaattisuutta tavoittelee, sitä kauemmaksi karisma karkaa. Jotain samaa kuin sukkahousun silmäpaossa, siis kuitenkin.

Koiran omistajaksi ryhdyttyäni olen tutustunut moniin koiraihmisiin, taitaviin ja vähemmän taitaviin. Kuten varmaan arvaatte, noilla taitavilla koiraihmisillä on sitä kummallista karismaa, jonka jokainen ihminen ja koirakin tajuaa. Oikeastaan koira sen vasta tajuaakin! Kun koirakirjojaan päntännyt koiranomistaja käskee ja kouluttaa Turrea turhautumisen hiki otsalla herkkupaloja säästelemättä, ei karismaattisen koiraihmisen tarvitse kuin katsoa kerran tuota samaa Turrea, ja Turre jo pyörii piruetteja ja tanssii ripaskaa. Itse asiassa Turre näyttää siltä, että kouluttaja vetää sitä vastustamattoman magneetin tavoin puoleensa, ja Turre olisi valmis luomaan turkkinsa tuon karismaattisen kouluttajan jalkojen juureen. Tätä kaikkea todistaessaan tuo ensimmäinen ei-niin-karismaattinen koirankouluttaja tekee mielessään päätöksen myydä koiransa ja muuttaa Kiinaan syömään koiravartaita. Mutta posket punehduttavasta päätöksestään huolimatta hän ei kuitenkaan voi tehdä sitä, koska hän haluaa jäädä katsomaan, mitä karismaattinen koirankouluttaja vielä saa pikku-Turren tekemään. Ja jos hän tovin vielä viilentelee tunteitaan, hän saattaa jopa nöyrtyä kysymään pari vinkkiä vastaisuuden varalle. Hän saattaa oppia pärjäilemään Turrensa kanssa ja saattaa saada Turren jopa tekemään pari temppua, mutta karismaa hän ei saa, ei vaikka maksaisi.

Sanakirja määrittelee karisman armo- tai henkilahjaksi, vaikka arkikielessä karisma saatetaankin helposti sotkea esimerkiksi yleisön suosioon (mikä nykymaailmassa lienee onnen synonyymi). Karismaattinen ihminen ei kuitenkaan tavoittele suosiota, koska hän on jo onnellinen, mutta juuri siksi tulee saaneeksi suosiota, missä ikinä kulkeekin. Miten absurdia! Tavallinen tallaaja kurkottelee suosiota kynnet teroitettuina ja kuvittelee näin tulevansa ihailluksi eli onnelliseksi. Suosio kuitenkin pakenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Karisma onkin ennen kaikkea lahja, sitä ei voi ostaa tai ansaita. Ehkä sillä hetkellä, kun lakkaamme yrittämästä olla jotakin tai jonkinlaisia, ja yksinkertaisesti alamme olla sitä, mitä olemme, meistä kaikista tulee karismaattisia. Tai ehkä itse asiassa olemme sitä jo, karismamme ei vain pääse esiin, kun yritämme niin kovasti olla jotakin muuta.

Lapsi on aina oikeassa

Kerkko-Kasperi varastaa kaupasta kanamunia. Hän salakuljettaa ne taskuissaan ulos ja pommittaa niillä kaupan ikkunoita. Reipas myyjä marssii ulos ja tapaa Kerkko-Kasperin itse teosta, kananmuna koukistuneessa kädessä. Myyjä toruu poikaa ja uhkaa kutsua paikalle vartijan, jos sotkeminen ei lopu. Kerkko-Kasperi jättää luovan työnsä, mutta muistaa vielä mennessään huudella myyjälle kaikki tuntemansa naista halventavat nimitykset. Tunnin kuluttua kauppaan astelee Kerkko-Kasperin isä. Hän haukkuu myyjän alaikäisen uhkailusta ja vakuuttaa, että asia ei jää tähän. Koska myyjä ei älyä pyytää anteeksi, isä aikoo valittaa myyjän huonosta käytöksestä tämän esimiehelle.

Koulussa Kerkko-Kasperilla ei ole kananmunia. Koulussa hän heittää kiviä. Kerkko-Kasperi on taitava heittäjä, kivi osuu tarkasti ohikulkevan otsaluuhun. Opettaja jättää Kerkko-Kasperin jälki-istuntoon. Kerkko-Kasperi viihtyy jälki-istunnossa, koska siellä ei tarvitse tehdä mitään. Opettaja ei voi nöyryyttää tai aiheuttaa oppilaalle häpeää, koska sellaiset rangaistukset ovat kiellettyjä. Sen sijaan opettaja yrittää keskustella. Mutta Kerkko-Kasperi ei halua keskustella, hän kaataa pulpetin ja karkaa jälki-istunnosta. Opettaja juoksee pojan perään, mutta eihän poikaan saa tarttua kiinni. Hän soittaa Kerkko-Kasperin vanhemmille ja kutsuu nämä seuraavana päivänä palaveriin. Kerkko-Kasperin vanhemmat saapuvat paikalle ja haukkuvat opettajan ammatissaan kelvottomaksi. Opettaja ei osaa pitää kuria, ei saa Kerkko-Kasperia viihtymään koulussa eikä ole saanut hankituksi Kerkko-Kasperille yhtään kunnon kaveria. Lisäksi opettaja oli kuulemma jahdannut Kerkko-Kasperia uhkaavasti jälki-istunnossa. Kerkko-Kasperin oli ollut pakko peloissaan paeta, kun opettajasta ei voi koskaan tietää. Koska opettaja ei älyä pyytää anteeksi huonoa käytöstään, vanhemmat uhkaavat tehdä hänestä valituksen.

Kerkko-Kasperi innostuu sählyn pelaamisesta. Hän käy harjoituksissa toisten poikien kanssa, ja teloo mailallaan aina pari pelaajaa vaihtopenkille. Seuraavalla kerralla jälki on vielä pahempaa. Sitä seuraavalla kerralla valmentajat lähettävät Kerkko-Kasperin kesken harjoitusten kotiin. Mennessään Kerkko-Kasperi raahaa valmentajien polkupyörät läheiseen lampeen. Kerkko-Kasperi saa porttikiellon sählyharjoituksiin. Siitä lähtien Kerkko-Kasperi notkuu urheilutalon pihalla pelottelemassa ja uhkailemassa pelaajia aina sählyharjoitusten alkamis- ja loppumisaikaan. Harjoituksiin uskaltautuu yhä vähemmän poikia. Valmentajat soittavat Kerkko-Kasperin kotiin ja saavat kuulla olevansa syyllisiä Kerkon ongelmiin. ”Itsepä tätä kerjäsitte! Tarvitsiko erottaa joukkueen tähtipelaaja syyttä suotta? Sähly oli Kerkko-Kasperille henki ja elämä, ymmärtäähän sen nyt jokainen, että lapsi on pettynyt.” Koska valmentajat eivät lupaa ottaa Kerkko-Kasperia takaisin joukkueeseen eivätkä hoksaa pyytää anteeksi, vanhemmat uhkaavat valittaa heistä seuran hallitukselle.

Milloin lapset alkoivat olla aina oikeassa? Silloin, kun vanhemmat eivät enää muistaneet, että heidän tehtävänsä oli olla oikeassa lapsen puolesta. Silloin, kun vanhemmat halusivat olla mukavia kavereita ja olla aiheuttamatta lapselle pahaa mieltä. Silloin kun lapsen ojentaminen alkoi olla epäcoolia täti- tai setämäistä nipottamista. Tulkaa takaisin tiukkanutturaiset tädit ja tuimakulmaiset sedät! Ruvetkaa kiireesti vanhemmiksi tai edes aikuisiksi lapsille! Olkaa oikeassa ja kertokaa lapsille sormi pystyssä, mikä on oikein ja mikä väärin. Aiheuttakaa pahaa mieltä ojentamalla heitä virheistä, sillä kuka meistä nykyaikuisista oikeasti haluaa virua vanhuuttaan erehtymättömien pikkukeisareiden valtakunnassa, jossa vanhukset todennäköisesti ovat jo lähtökohtaisesti aina väärässä.