Kouluissa vietettiin jo
perinteeksi käynyttä sanomalehtiviikkoa. Kannoin omaan tokaluokkaani joka päivä
ison sylillisen uunituoreita aviiseja, joita sitten tutkimme ja analysoimme
ikätasoa vastaavien tehtävien avulla. Sanomalehti ei vain oikein vastaa
tokaluokkalaisen ikätasoa, vaikka siellä seikkailikin hellyttävä Pilkku-koira
ja moni tuttu, harmiton sarjakuvahahmo. Sanomalehdessä aikuisten maailma tunkee
yhtäkkiä lapsen iholle, vaikka kuinka etsittäisiin lehden hauskinta tai iloisinta
kuvaa. Kuvaa etsiskellessä lukemaan oppinut oppilas bongaa yhtäkkiä otsikon:
”Eläkeläinen myi viinaa 11-vuotiaalle.” Selaaminen loppuu kuin seinään tämän
ääneen luetun havainnon jälkeen. Koko luokka haluaa tietää, kuinka vanhus voi
olla niin paha. Aiheesta syntyy syvällinen, mutta joitakin oppilaita selvästi
ahdistava keskustelu. Halusinko puhua viinan kiroista näille oppilaille juuri
nyt? Olinko tarpeeksi rehellinen? Olinko liian rehellinen? Kysymyksiä
putkahtelee aiheesta vielä tunteja sanomalehtitunnin jälkeen. Yritän vielä
varmistaa, että luokka ymmärtää useimpien eläkeläisten olevan mukavia. ”Niin
mutta koskaan ei voi tietää”, lisää oppilas. Niinpä. Epävarma ja sairas maailma
tuli luokkaamme asumaan nallekarhujen ja satujen keskelle.
Seuraavalla sanomalehtitunnilla
etusivu huutaa: ”Krematorio suunnitteilla Kouvolaan”. Oppilas lukee, että suunnitteilla
on kermatori, mikä olisikin ollut mukavampi aihe tokaluokkalaisille.
Krematorio-sana herättää tietenkin paljon kysymyksiä, koska kukaan ei tiedä,
mikä se on. Tekisi mieli sanoa, etten minäkään. Pakkohan se on kuitenkin
selventää, kun puoli luokkaa sitä silmät pyöreinä kysyy. Pyrin selvittämään
asian pehmein ja lempein sanakääntein ja olen oikein tyytyväinen
korulauseisiini, kunnes huomaan auki loksahtaneet suut. Jaahas, liikaa
informaatiota, vaikka kerroin aiheesta minimaalisen vähän. Kysymysten tulva
lainehtii luokassa: eikö sitä kuollutta satu, mistä sä voit tietää, entä jos se
kuitenkin tuntee vähän, voiko minutkin polttaa, poltetaanko lapsiakin jne. Olin
vähällä soittaa sanomalehden toimitukseen, että miettikää nyt hyvät ihmiset
vähän niitä sanomalehtiviikon otsikoita. Aikuinen ymmärtää vähemmälläkin, ei
siihen tarvita etusivun kissankokoisia kirjaimia.
Sanomalehtiviikkomme
huipentuu perjantain lehteen, joka hehkuttaa ”Helvetin enkelit laskeutuivat
Kouvolaan”. Lehden saatuaan oppilaat tulevat yksi kerrallaan hiipien luokseni
kuiskuttamaan, että ”arvaa mitä ope, nyt et kyllä usko, mutta täällä lehdessä
on ruma sana…”. Juu, niinhän se on, etusivulla viiden sentin korkuisin
kirjaimin. Taas on tartuttava härkää sarvista – tai Helvetin enkeliä korvista –
ja väännettävä somasta vaaleanpunaisesta rautalangasta, mistä oikein on kyse.
Ainoa oppilaitteni tuntema enkeli on tähän asti ollut suojelusenkeli, joka on
aika kaukana näistä siipiveikoista…
Tajuan toki, että lööpit
tunkevat lapsen tajuntaan jokaisella kauppareissulla, mutta juuri siksi
haluaisinkin, että koulu pysyisi lapsen maailmana, jonne asiat tulevat sitä
mukaa, kun niitä ollaan valmiita vastaanottamaan, pieniksi paloiksi pilkottuna
ja pedagogisesti viisaasti paketoituina. Nyt kävi vähän niin kuin huonosti
valmistautuneelle kaatosateessa: läpimäriksi kastuttiin, haluttiin tai ei. Isommilla
oppilailla sanomalehti on oiva opetusväline, alkuopetuksessa se on parhaimmillaan
askartelualustana ja liisteritöissä.
