Ihana, kamala karppaus

Karppaus on mielipuolista, vastuutonta, itsekästä, epäekologista ja epäterveellistä. Ainakin, jos uskoo uutisia ja Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitosta ja viime päivien julkkisprofessoreita. Ja kuka nyt ei Suomessa usko virallista mielipidettä? Vain hullu epäilee jotakuta arvovaltaista virkamiestä, joka tv-uutisissa todistaa karppauksen olevan mielipuolen hommaa. Parin vuoden päästä korjaamme kuolleiden karppaajien satoa, kun näiden verisuonet poksahtelevat peräperää. Silti monet karppaavat. Miksi ihmeessä joku haluaa leikkiä terveydellään ja jopa lastensa terveydellä?

Karppaus leviää kuin tuhkarokko ylipainoisten keskuudessa, mutta samaan aikaan myös pitkäaikaissairaiden kuten aikuistyypin diabetesta tai autoimmuunisairauksia potevien keskuudessa. Itse olen sairastanut nivelreumaa kohta seitsemän vuotta, migreeniä ja vaikeaa laktoosi-intoleranssia vielä kauemmin. Takuuaikani päättyi jossain 37 vuoden tienoilla, sitä ennen minäkin naureskelin kaikenlaisille ruokavalioille ja söin, mitä mieli teki. Terveelle, urheilulliselle ihmiselle puhjenneet epäreilut sairaudet pakottivat paitsi kääntymään lääkärin ja lääketehtaiden puoleen, myös miettimään, olisiko olemassa muita vaihtoehtoja kivuttomaan ja oireettomaan elämään. Pohdiskeluni johti moninaisten ja lopulta jopa epätoivoisten ihmiskokeiden kierteeseen. Aluksi maito haettiin maatilalta, ja kerman kuorinta oli perheessämme jokapäiväistä arkipuuhaa. Sitten joku direktiivi esti luomupuuhailumme, ja palasimme maitokaupan asiakkaiksi. Seuraavaksi laukkasin erilaisissa Rosen- ynnä muissa terapioissa. Juoksin homeopaattien, vyöhyketerapeuttien ja osteopaattien luona, minkä säryiltäni pystyin. Välillä jätin ruokavaliosta sokerin ja vehnän, välillä punaisen lihan, puoli vuotta elin hiivattomana, viljattomana (täysjyväruis sallittiin), lihattomana, maidottomana, sokerittomana ja nälissäni. Syksyllä olin kuin kuivan kesän orava, paitsi ehkä kipeämpi. Lääketiede tarjoili avukseni kortisonia ja solunsalpaajaa, erinäisiä kipulääkkeitä ja pistoksia, joiden jälkeen en enää tiennyt, mikä kipu oli sairaudesta, mikä lääkkeen sivuvaikutuksista johtuvaa. Lääkärit yrittivät parhaansa, mutta kivut eivät kadonneet. Kävin myös parantumiskokouksessa, mutta eipä ollut minun vuoroni parantua sielläkään. Ylivoimaisesti epätoivoisin kokeiluni oli 250 euroa maksanut päänsisäinen matka isovarpaaseeni. Ideana oli joku henkisten voimien valjastaminen paranemisen tueksi (ei pöllömpi ajatus sinänsä). Mutta kun isovarpaaseen piti rakentaa kuvitteellinen leirinuotio ja istua siinä paranemassa luottoystävän kanssa, tuli hienoinen epäilys mieleeni. Juu, valitan - vasta siinä vaiheessa.

Olin todella väsynyt sairastamaan ja syömään lääkkeitä, mutta erityisen väsynyt olin epätoivoisiin kokeiluihin. Silloin sain käsiini lääkäri Antti Heikkilän Ravinto ja terveys –nimisen kirjan. Juuri kun olin päättänyt, ettei yhtään ihmiskoetta enää, jokin siinä tekstissä sai minut vakuuttumaan, että tämä pitää vielä kokeilla. Kirjan pääpointti on, että vilja ja muut runsashiilihydraattipitoiset ruoat sekä huonot kasvirasvat sairastuttavat useita ihmisiä, ja jättämällä nämä ainekset pois ruokavaliosta voi parantua ilman lääkkeitä. Ajattelin, että tämän vielä kokeilen, sitten luovutan. Jätin viljat pois juhannuksena. Silloin kailotin puolipiloillani suureen ääneen itsekään itseäni uskomatta, että ”katsokaa, tässä näette hänen viimeisen ruisleipänsä”. Viikon kuluessa siitä parani laktoosi-intoleranssini. Pystyin yhtäkkiä syömään mitä tahansa maitotuotteita ilman vähäisintäkään vatsanpurua! Oloni koheni huomattavasti hetimiten: en tarvinnutkaan välipaloja kahden tunnin välein kuten siihen asti. Töistä palatessa en ollutkaan kiukkuinen enkä nälästä vapiseva, vaan rauhallinen ja kylläinen. En tarvinnutkaan unta yhdeksää tuntia yössä, vaan heräsin ilman herätyskelloa ajoissa. Ylivoimaisesti parhainta tässä kaikessa on kuitenkin se, että olen voinut jättää kaikki lääkkeeni pois ja elää kivutonta elämää jo kaksi kuukautta. Melkein kuin reuma olisi parantunut, vaikkeihän se koskaan parane – kai? Tätä kirjoittaessa on kyllä pakko koputella puuta välillä, koska karppaus on minulle melkein liian hyvää ollakseen totta. Tosin laihtunut en ole grammaakaan. Pari kiloa on tullut lisää, koska voi, kerma ja rasvaiset juustot maistuvat niin hyvälle. Mutta eläinrasvoja en enää pelkää – onhan meidät kaikki tehty ainakin osittain samasta aineesta! Ja jos olen väärässä, niin mieluummin elän nautiskellen vähän lyhyemmän elämän kuin kituuttelen kivulloisena pitkään.

Herra Hidas ja neiti Impulsiivinen

Olipa kerran herra Hidas ja neiti Impulsiivinen. Vastoin kaikkia suosituksia he päättivät mennä naimisiin ja elää elämänsä onnellisina loppuun saakka. Melko pian he huomasivat, että kaikkea ei voi saada, joten he typistivät tavoitteensa muotoon: elää elämänsä loppuun saakka. Kohta he huomasivat, että yksin sekin vaati lähes ylivoimaista ponnistelua.

Herra Hidas keskittyi aina yhteen asiaan kerrallaan eikä kuullut saati puhunut samaan aikaan mitään. Jos hän katsoi uutisia, hän katsoi uutisia. Jos hän silitti koiraa, hän silitti koiraa. Kuulostaa zenmäisen ihanteelliselta. Mutta ei neiti Impulsiivisen (josta siis tähän mennessä oli tullut rouva) mielestä. Rouva Impulsiivisen mielestä koiraa silittäessään voi aivan hyvin keskustella päivän tapahtumista tai lomasuunnitelmista ja tehdä vatsalihasliikkeitä. Mutta herra Hidas ei keskustellut eikä voimistellut samalla. Uutisia katsoessaan voi rouvan mielestä aivan hyvin vastata kysymyksiin ja silittää vaatteita. Mutta herra Hidas ei kuullut kysymystä eikä nähnyt silitysrautaa.

Rouva Impulsiivinen oli maankuulu tehokkuudestaan. Koiralenkillä hän piti puhelinpalaveria ja ruokaa laittaessaan hoiti puhelimitse sukulaisvelvoitteensa. Siivotessaan hän piti nilkkapainoja ja teki sata kyykkyä aina siivousvälinettä vaihtaessaan. Herra Hidas hoiti yhden siivoustyön siinä ajassa, missä rouva tornadoi koko talon. Rouvan mielestä herran touhu oli itsekästä ja epätervettä. ”Katso nyt, kuinka minä raadan perheemme eteen!” rouva parkaisi tämän tästä. Mutta herra ei kuullut, koska hän silitti koiraa.

Vuodet kuluivat, ja rouva se vasta kuluikin. Hän alkoi kiinnostua muodikkaasta zeniläisyydestä, meditoinnista ja hiljaisuudesta. Joogaakin hän ajatteli kokeilla. Hän yritti ylipuhua herra Hidasta mukaansa hiljaisuuden retriittiin tai joogakurssille. Herra Hidas jäi miettimään vastausta, kun rouva oli jo porhaltanut kursseilleen. Rouva tuli kotiin uutena ihmisenä: hän oli oivaltanut, että tahtia pitää hidastaa. Pitää keskittyä yhteen asiaan kerrallaan kuin se olisi maailman tärkein ja ainoa asia. Samalla kun rouva päivitti kokemuksiaan facebookiin ja katsoi uutisia, hän selitti herralle oppimaansa elämänviisautta. Mutta herra Hidas ei kuullut siitä mitään. Hän katsoi uutisia.

Lapsosten life coach

Olin ennen opettaja. Nyt olen life coach, elämäntaitovalmentaja. Ennen opettaja tuli luokkaan ja alkoi opettaa kolminumeroisten lukujen allekkainlaskua. Nyt opettaja (life coach) tulee luokkaan ja kysyy, miksi Iivari itkee (toinen heitti tämän repun vesilätäkköön, ja kännykkä on kastunut), miksi Einari ei ole luokassa (suuttui, kun ei päässyt maalivahdiksi ja mököttää nyt sateessa), miksi Elvi makaa lattialla (osoittaa mieltään, koska häntä aina syytetään kaikesta) ja miksi Robertin pulpetilla on kuollut hiiri (koska se löytyi pihalta). Kun kaikki oppilaat on palautettu pulpettiensa ääreen, hiirenraato pihamaalle ja työrauha saatu luokkaan, on oppitunti käytännöllisesti katsoen menetetty. Allekkainlaskua on turha enää aloittaa, joten opettaja (life coach) lukee oppilaille kirjaa Hannusta ja Kertusta, jotka selviytyivät aivan kaikesta. Opettajalle tulee kyynel silmään.

Mitä kummaa on tapahtunut opettajille ja koululaisille ja vanhemmille ja koko maailmalle? Luulisi, että ihmisten elämäntaidot olisivat huipussaan, kun käytössä on kurssia, opaskirjaa, internettiä ja muuta teknologian apuvälinettä joka lähtöön. Vaan eipä ole. Koulussa on palattava yhä alemmas elämäntaitojen portaikossa, jotta opiskelun alkeisiin voitaisiin astua. Yhä suurempi osa opettajan työstä on sosiaalisten taitojen opettamista, yhteisten pelisääntöjen perille saattamista, omista tavaroista huolehtimiseen ohjaamista ja käytöstapojen hiomista – tai monissa tapauksissa niiden esille ottamista ensi kertaa. Moni on myös emotionaalisesti hukassa. Lapsi menee aivan sekaisin, kun tuntee koulussa elämänsä ensi kertaa pettymyksen tai turhautumisen – niitä kun on perheessä kartettu kuin tarttuvaa tautia ja pyritty siloittamaan silkohapsen tie esteettömäksi ja helpoksi astella. Mutta elämästä ei oikein selviä kaikenlaisiin tunteisiin tutustumatta - ja miten paljon helpompaa niihin onkaan tutustua kotona aivan pienenä, kun ohilentävä perhonen jo auttaa toipumaan pettymyksestä tai turhautumisesta. Koulussa ei välttämättä auta, vaikka opettaja lehahtaisi lentämään, kun uusi ja ikävä tunne on niin suuri ja musertava.

Kaikki oppilaat eivät suinkaan ole vieraantuneet tunteistaan ja niiden sietämisestä. Monissa perheissä suurin osa asioista on keskivertoa paremmalla tolalla: lapset hyvinkäyttäytyviä, liikkuvaisia, terveellisesti syöviä ja tunteisiinsa tutustuneita. Mutta sitten on lapsia, jotka eivät ole mitään näistä. Miten se meneekin niin, että toisilta puuttuu melkein kaikki ja toisilla taas on melkein kaikkea? Ja miten opettaja voi auttaa näitä lapsia oppimaan, kun ensin pitäisi kotiin saada kunnon päiväjärjestys? Opettaja ei voi laittaa perheen ruoka- ja nukkuma-aikoja kohdalleen, ruokaa ravitsevaksi, lasta ulkoilemaan riittävästi ja saamaan tärkeitä kokemuksia turhan tavaravuoren sijaan. Voi, miten haluaisinkaan opettaa sijamuotoja, allekkainlaskua ja eläinten luokittelua. Osaisin tehdä sen ammattitaidolla ja jopa kiinnostavasti. Mutta kuka sitä ammattitaitoa kaipaa? Nämä lapset kaipaavat joka päivä asioita, joita en voi heille antaa.