Kumppanin muuttamisen intensiivikurssi

 

Kumppania valitessaan ihminen ei aluksi huomaa tässä mitään vikaa – tai no, huomaa kyllä, mutta sujuvasti tulkitsee ne persoonallisiksi piirteiksi tai hauskoiksi detaljeiksi muuten täydellisessä paketissa. ”Ihanan rento” saattaa osoittautua aikojen saatossa sikamaiseksi sottapytyksi ja ”miehekkään jämäkkä" raivostuttavaksi ratakiskoksi. Usein tässä kohtaa olisi viisainta katsoa peiliin ja muistuttaa itseään lempeästi ihan itse tehdystä valinnasta ja keskittyä niihin muutamiin piirteisiin, jotka eivät vielä ärsytä (tai edes siihen yhteen).

Vaan eihän ponteva ihminen sellaiseen tyydy. Persoonallisten piirteiden paljastuttua piinaaviksi puutteiksi alkaa parisuhteessa yleensä kumppanin muutostyö eli koulutus. Asiasta sanominen kahden minuutin välein (ns. nalkutusmenetelmä) ei yleensä toimi, mutta kaikkihan sitä kokeilevat. Fiksuimmat saattavat jättää lappusia sydämen kuvilla pehmennettyinä tyyliin: ”Laita, muru, ne likaiset vaatteet likapyykkikoriin, jookos. Sydänsydänsydän.” Tai tekstareita: ”Et viittis lähteä sinne peliin. Siivottais yhdessä. Sydänsydänhymiö”. Ei toimi.

Seuraa kumppanin muutostyön osa 2: ankara valitus. Muutosta kaipaava alkaa valittaa, kuinka hänen elämänsä on ihan sietämätöntä kumppanin viheliäisten vikojen takia. Elämä on yhtä kurjuutta ja raatamista ja murhetta ja ikävyyttä pelkästään sen takia, että toinen on sellainen kuin on eikä toisenlainen. Kumppani ei yleensä tästä valaistu, vaan pikemminkin ottaa etäisyyttä. Ei siis toimi.

Seuraa kolmas vaihe, joka on valistus. Muutosta janoava alkaa lukea kumppanilleen ääneen erinäisiä valikoituja pätkiä naistenlehdistä, terapiakirjoista, parisuhdeoppaista ja ihan mistä tahansa, jos ne vähääkään muistuttavat ongelman ydintä ja salakavalasti kehottavat kumppania muuttumaan oman etunsa nimissä. Harkitun huoleton, muka sattumanvarainen lähestymistapa on käytetyin: ”Aika jännä juttu tää, kuuntelepa miten tälle tyypille kävi….”. Jotkut jättävät myös keittiönpöydälle lehtiä auki - muka vahingossa - sopivan valistavasta kohdasta. Rankimpia pätkiä ovat lääketieteelliset faktat, jotka pelottelevat äkkikuolemalla, jos ei kumppani ihan lähipäivinä tajua muuttua. Eikä sekään valitettavasti toimi.

Aktiivisimmat muutosagentit raahaavat seuraavaksi kumppaninsa kursseille. Kursseja on joka lähtöön, ja voi vain toivoa, että osuu sellaiselle, joka ei ole ihan huuhaata. Parhaimmillaan kurssilla voi kahdenkeskisestä laatuajasta johtuen syttyä jotakin uutta hehkua suhteeseen, mutta kumppanihan ei siellä muutu, vaan sinä. Alat nähdä kumppanisi taas alkuaikojen sumeiden linssien läpi ja haluat uskoa teistä kahdesta kaikkea hyvää – jo kurssin kalliin hinnankin takia. Mutta kumppani ei siis muutu.

Joten tämän intensiivikurssin opetus on, että unohda kaikkinaiset kumppaninmuutoskurssit ja – ajatukset. Toista ihmistä ei voi muuttaa yhtään miksikään, miksi tämä ei halua oma-aloitteisesti muuttua. Itseään voi sen sijaan ryhtyä muuttamaan ihan milloin tahansa, ja se on jopa suositeltavaa, vaikka kaikki viat näyttäisivätkin aivan vääjäämättä olevan siinä toisessa osapuolessa. Parhaassa tapauksessa saattaa nimittäin käydä kuten entiselle teinille, joka aikuistuttuaan ihmetteli omien tyhmien vanhempiensa äkkinäistä viisastumista.

Helteet tänne ja heti

Jos heinäkuussa ei tarkene ulkona ilman tuulipukua eikä sisällä ilman sukkia, on liian kylmä. Heinäkuu on tarkoitettu uimiseen ja auringonottoon, heinän korjuuseen ilman paitaa, metsämansikoiden  pujottamiseen heinäkorteen, pihakeinussa istumiseen kahvikupin kera, kukkien keruuseen hellehattu päässä, varjoon vetäytymiseen liialta paahteelta, auringolta tuoksuvan lapsen tukan nuuhkimiseen, hellepäivän ihanaan raukeuteen ja kotitöiden välttelyyn. Tähän kaikkeen meillä suomalaisilla pitäisi olla perustuslaissa määrätty oikeus.

Jos heinäkuu on kylmä ja sateinen, kesä on pilalla. Paljonko se auttaa, jos helteet pamahtavat, kun koululaiset pitäisi istuttaa pulpetteihinsa ja opettajat herättää horteesta? Johan siitä seuraisi valtakunnallinen kaaos, kun kaikki heinäkuussa pujottamatta jääneet mansikat ja pihakeinun heijauksessa ryystämättä jääneet kahvikupposet aiheuttaisivat hirveitä vieroitusoireita juuri, kun pitäisi opetella kertotaulua. Siksi helteet pitää saada takaisin ennen kuin tapahtuu jotakin peruuttamatonta.

Missä ne meille kuuluvat helteet sitten oikein lymyävät? No, Kreikassa tietenkin! Koska me hyväosaiset EU-maat julkeamme vaatia kreikkalaisia säästökuurille, kreikkalaiset ovat keksineet kostaa kavalasti laittamalla meidät palelemaan. Jollakin kepulikonstilla he ovat onnistuneet imaisemaan meille tarkoitetut helteet sinne hellenistien valtakuntaan. Laskekaa nyt itsekin: Kreikassa normaalisti 32 astetta lämmintä, tänä kesänä ”yllättäen” 42 astetta. Meillä normaalisti 26 astetta, nyt yllättäen 16. Kymmenen asteen verran on kaapattu kreikkalaisille ilman mitään vakuuksia! 

Kehottaisinkin kaikkia Kreikassa lomailevia suomalaisia osallistumaan helteiden palautustalkoisiin. Jokaisen matkalaisen tulisi siepata palanen historiallista muistomerkkiä / patsasta / pylvästä mukaansa ja jättää tilalle kirje: ”Tämä pala lähti vakuudeksi siitä, että saamme varmasti helteet takaisin. Palautan palasen seuraavalla lomamatkalla, jos Suomeen saadaan taas helteinen kesä.” Matkalaukun painoon operaatio vaikuttaa tietenkin hitusen, mutta toisaalta tuliaisviinit ja ouzot voi hyvällä omalla tunnolla juoda jo kohteessa kansallisen edun nimissä.

Tullissa kivenmurikoista ei koidu ongelmia, koska lähetän tämän kirjelmän myös Suomen tulliviranomaisille. Tullivirkailijakin on ihminen, joka palelee kylmänkosteassa ja aistii lämpötiloja. Nyt koko Suomen kansa matkaa varaamaan ja vakuuksia hakemaan! Olemme kärsineet vilua ja sadetta jo aivan tarpeeksi, kreikkalaisten katala juoni on paljastunut, emmekä voi jäädä enää laakereillemme lepäämään (kuka edes tarkenisi). Voitte kaivaa kirpputorikuormasta tarpeettomiksi jääneet hellehattunne ja aurinkotuolinne, pian helle hellii ja suloinen aurinko suutelee, lämpö oikaisee otsarypyt ja paahde paijaa kuumalla kädellään. Tervetuloa oikea kesä!

Asuntoja tarjolla

Kyllä nuoren opiskelijatytön kelpaa! Asunnon hankkiminen on nykyään niin helppoa, kun on internetit ja skypet ja systeemit. Ei tarvitse kuin laatia ilmoitus asunnontarpeesta, ja jo pompsahtaa sähköpostiin kymmenen toinen toistaan houkuttelevampaa tarjousta! Ainoa ongelma on valinnan vaikeus, kun kaikissa on omat hyvät puolensa. Laitoin tähän rohkaisuksi muillekin asuntoa etsiville muutaman esimerkin, jotta huomaatte, miten paljon mukavia asuntoja sentään on tarjolla – ja sopuhintaan! Ilmoitusten yksityiskohtia on hiukan muutettu, ettei kukaan innoissaan nappaisi unelmakämppää opiskelijatytön nenän edestä. Vaikka hätäkös tässä, kyllä etsivä löytää:

”Hei, olen Raimo, 45 vuotta, ja minulla olisi sinulle sopiva kaksio Helsingin keskustassa. Asun itse toisessa huoneessa, mutta älä pelästy, olen oikein kiva kämppis (sitä paitsi olen ikäisekseni tosi nuorekas). Saisit käyttää saunaani, pesukonettani, nettiyhteyttä ja kaikkia keittiökoneitani. Sohvalla voisimme rentoutua yhdessä katselemalla leffoja 50 tuuman plasmatelevisiostani – pitäähän opiskelijankin joskus rentoutua! Vuokra on 350 euroa /kk, mutta sen maksamisesta voimme vielä neuvotella.” Käännös: Olen syrjäytynyt friikki, jolla ei ole ketään. Roikun sinussa vuorokaudet ympäriinsä, koska haluan olla poikaystäväsi.

”Hello, olen Rhona Matthews ja asun tällä hetkellä Birminghamissa. Asuin Suomessa 4 vuotta ja ostin silloin huoneiston sijoitusmielessä. En pääse Suomeen pitkään aikaan ja haluaisinkin asuntooni luotettavan ja mukavan vuokralaisen, joka pitäisi siitä hyvää huolta. Asunto on aivan Helsingin keskustassa, 40 neliön yksiö, joka on remontoitu juuri ennen muuttoani pois Suomesta (2011). Vuokra olisi 350 e /kk ja siihen sisältyy sähkö, vesi, internet ja parkkipaikka. Asunnossa on myös pyykin- sekä astianpesukoneet. Lähetän sinulle avaimen heti, kun saan 700 euron takuumaksun tililleni. Valitettavasti en pääse näyttämään asuntoa sinulle, mutta liitteessä on kuvia. Vastaathan pian!” Käännös: Laita, hölmö, rahat tulemaan heti.

”Hello again! Ymmärrän, että haluaisit nähdä asunnon ennen takuun maksamista, mutta tilanteeni on hankala. Olen aloittanut juuri uuden työn enkä voi lähteä täältä mihinkään. Ainoa ystäväperheeni Suomesta on parhaillaan pitkällä lomamatkalla Brasiliassa, enkä osaa sanoa, milloin he palaavat. Skypen välityksellä en voi keskustella kanssasi, koska minulla ei ole siihen aikaa. Pyydän lakimiestäni laatimaan vuokrasopimuksen, jonka voit allekirjoittaa ja skannata minulle. Takuumaksun jälkeen saat avaimen.” Käännös: Laita, hölmö, rahat tulemaan HETI, äläkä kysele.

”Lähellä Helsingin keskustaa (matkaa 10 min) kalustettu, elokuussa vapautuva rivitalokaksion huone, pesukone, keittokomero, tv ym. käytössäsi. Vuokra 450 e /kk. Äitini asuu tässä kaksiossa, itse muutan Filippiineille. Toivoisin sinun pitävän seuraa äidille ja kissalle, sekä auttelevan pikkuisen kotihommissa (siivousta, ruoanlaittoa, lumityöt ym.). Äitini on seurallinen ihminen, joten juttukaverista ei olisi pulaa!” Käännös: Maksa 450 euroa siitä, että pääset kotiapulaiseksi puheripulin vaivaamalle tädille, kun peräkamarin pedofiili hummaa maailmalla.

”Heippa! Olen Timppa, nuorekas ja rento 4-kymppinen opiskelija, ja etsin juuri kaltaistasi kämppistä! Minulla on yksiö (21 neliötä) keskustan liepeillä (7 km), mutta tänne mahtuu hyvin kaksikin opiskelijaa saman katon alle. Sopu sijaa antaa! Vuokraa pyydän 250 e /kk, mutta raha-asioissa olen joustava. Jääkaappi löytyy, samoin mikroaaltouuni. Tiskikonetta en omista, mutta muita teknisiä välineitä löytyy vaikka elokuvan tekoon! Harrastan videokuvausta.” Käännös: Ei kai sulla ole mitään sitä vastaan, etten koskaan siivoa ja että duunataan kimpassa pari K-18 kotivideota…?

Ihan pää hajoaa tässä päätöksen teon vaikeudessa – valitse nyt näistä sitten paras!

Näkymätön nainen

Näkymättömyys oli joskus kymmenvuotiaana jotain tosi siistiä ja tavoiteltavaa. Taisin silloin jopa toivoa tulevani näkymättömäksi jossain tärkeässä salapoliisitehtävässä, joita SOS-kerhollamme oli ratkottavanaan. Pitäisi aina varoa, mitä toivoo, sillä juuri niillä puolihuolimattomasti ilmaan viskatuilla toiveilla on tapana toteutua. Eikä toive sitten toteuduttuaan olekaan enää yhtään siistiä. Muistan lukeneeni naisista, jotka kokivat tulleensa keski-iässä näkymättömiksi. Ohitin artikkelin olankohautuksella, ja säälin hiukkasen noita seinätapettiin sulautujia, samalla satavarmana, ettei minulle koskaan kävisi niin. Vaan sainpa näpeilleni: tänään teknisten laitteiden myymiseen erikoistuneessa liikkeessä keskellä kirkasta kesäpäivää minusta tuli Näkymätön Nainen.

Olin menossa kysymään neuvoa liikkeestä ostetun älykkään puhelimeni käyttöön. Osaan soittaa sillä puheluita ja jopa lähettää tekstiviestejä, mutta soittimesta kuuluu musiikkia vain satunnaisesti. Enimmäkseen sieltä kuuluu korinaa (ehkä puhelin on tarpeeksi älykäs vihjatakseen käyttäjälleen jotakin totuttelusta lähitulevaisuuden äänimaailmaan). Astelin tiskin ääreen reippain askelin ja positiivisin mielin. Miesmyyjä sanoi heipat, mutta ennen kuin ehdin esittää asiani, hän käännähti kannoillaan ja huikkasi pikaisesti ”odotas vähän”. Seurasin katseellani, mikä kiireellinen asia nyt tuli toimitettavaksi – ja selvisihän se. Ovesta purjehti (sipsutti) näyttävä ilmestys: kaksikymppinen (no, nuori joka tapauksessa), kohtuuttoman rintava (tuskin luomu), huikean pitkäsäärinen neitonen, jonka hiukset liehuivat takapuolen päällä ja pinkeä toppi paljasti enemmän kuin peitti (laastarilaput kriittisissä pisteissä olisivat ajaneet saman asian). Jaloissa oli vähintään kymmensenttiset korot ja pintaa nuolevat pillifarkut, joiden tehtävänä oli vilauttaa stringejä sekä takapuolen tatuointia riittävän paljon (liikaa).

 Minä, täti-ihminen, odotin tiskin ääressä puhelin kourassa kiltisti vuoroani, joka oli siis ennen kuin Uskomaton Ilmestys rantautui liikkeeseen. Toisella tiskillä oli ennestään kaksi miesmyyjää, mutta jostain syystä tämän minunkin myyjäni piti välttämättä päästä palvelemaan Ilmestystä. Kaikki kolme miestä pörräsivät kuin mehiläiset hunajan kimpussa, kaikki halusivat olla se paras ja hauskin myyjä Ilmestyksen mielestä. Ja hauskaa tuntui totisesti riittävän: miehet heittelivät vitsejä ilmaan toisensa perään ja nauroivat itse omille sutkauksilleen. En kuullut Ilmestyksen nauravan kertaakaan. Mahtoi hänellä olla vaikea ongelma, kun kolme miesmyyjää tarvittiin ratkomaan poloisen probleemaa. Onneksi pyyteetöntä avuliaisuutta tuntui tässä liikkeessä olevan ihan ruuhkaksi asti. Niin, siis jos olit alle kolmekymppinen, vähäpukeinen, gasellisäärinen ja D-kuppinen. Kuinka yksinkertainen voikaan olla mies?

Olin odottanut vuoroani varmaan pari tuntia. Tosin kellon mukaan vasta vartin, mutta koska minulle alkoi tulla nälkä, jano ja kamala vessahätä, se tuntui monelta tunnilta. Mietin, riisuisinko paitani ihan yllättäen palvelun toivossa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että sitten miesmyyjät viimeistään maastoutuisivat tiskiensä alle nousematta sieltä enää koskaan. Sitten ajattelin varastaa pari kallista puhelinta. Viimeistään kassalla voisi myyjiin tulla vipinää. Tai sitten kukaan ei huomaisi minua vieläkään. Saisin kävellä kotiin hienot puhelimet kourassani, eikä kukaan korvaansa lotkauttaisi. Minua ei ollut myyjille olemassa. Lähdin liikkeestä ilman palvelua, varastettuja puhelimia ja paita päällä, eikä miesmehiläinen muistellut sinä iltana kertaakaan, että ”voi harmi, kun en ehtinyt palvella sitä viehättävää täti-ihmistä”.

Kevättä kaikille

Kevät on todistettavasti täällä. Sen tietää siitä, että eteisessä on hiekkaa enemmän kuin liukkaalla pihalla. Sen tietää myös siitä, että koirat pitää pestä kolme kertaa päivässä. Ja siitä, että aurinkolasien unohtaminen maksaa kolme työpäivää migreenin kourissa. Joku voisi tästä kaikesta päätellä, että kevät ei ehkä ole suosikkivuodenaikani. Keväthän on nimittäin julma ja vaativa. Kaikki paljastuu näkyviin: likaiset ikkunat, katosta roikkuvat hämähäkin seitit, ilmassa leijuva sakea pöly, valheellisen puhdas takki, joka onkin oikeasti likainen, rapissut ulkoseinämaali, joka äsken oli niin somasti piilossa hangen alla, kaatunut aita (äsken hangen alla), harmaa naama ja pakkasajan laiskottelu – kaikki paljastuu. Kevättä ei hämätä. Se hyökkää kuin piiskuri niskaan ja nauraa kaikille virheillesi. Se julistaa lööpeissä saamattomuuttasi ja laiskuuttasi. Se naulaa porttisi pieleen kyltin, jossa lukee: likaiset ikkunat, siivoamaton vaatehuone, rapisseet maalit, laiska ihminen, repsahtanut, luovuttanut, poistetaan käytöstä…

Kevät on myös päällekäyvän kirkas ja hyökkäävä. Aurinko on ihana asia, mutta kevätaurinko – jotain rajaa, hei! Sehän on kuin pistäisi lasinsiruja silmiin aamusta varhaiseen iltaan asti. Ja luonto sitten: rumaakin rumempi liejuinen maa paljastuu valkoisen lumen alta ja olla röllöttää siinä alastomana ja häpeämättömänä roskineen kaikkineen. Tekisi mieli kulkea silmät kiinni siihen asti, että jotakin – ihan mitä tahansa - kasvaa tuon maaraukan peitoksi. Kevät on kuulkaa rankkaa aikaa sellaiselle, joka ei villiinny keväästä. Sen lisäksi, että yrittää kestää kevään tuupertumatta sen kirkkauteen ja vaatimuksiin, pitää vielä sietää Kevätihmisiä, jotka saavat virtaa sellaisen innostuneisuus potenssin sata ihan kaikesta keväisestä: leskenlehti (ympyrässä juoksua, aaltoja ja hihkuntaa), jäidenlähtö (sukellus avoveteen, delfiinipotkuja vaatteet päällä), pajunkissat (muuveja Cats-musikaalista metrisessä hangessa pajupuskan juurella) ja mitä niitä onkaan. Huoh.

Kevät on ihan ok, sitten kun se on kasvanut alkukesäksi. Sitä ennen kevät on kuin murrosikäinen nuori: liikaa kaikkea, äärikokemuksia, yliammuntaa ja liioittelua. Kuin huomionkipeä teini, joka on mieluummin vaikka nolo ja rasittava kuin ihan tavallinen. Keväälle mikään ei riitä. Ei riitä leppeä auringonpaiste, pitää helottaa niin, että silmiin koskee. Ei riitä kevyt sadekuuro, pitää sataa lojottaa niin, että kellarissa tulvii. Eikä riitä kohtuullisuus lämpötiloissakaan: aamulla pitää laittaa senpäiväiset pakkaset, että autojen ovet jäätyvät kiinni. Päivällä voikin sitten hihitellä, kun ihmiset kiehuvat toppatakeissaan.

Sellainen on kevät. Mutta sanopa tämä Kevätihmisille – silmillesi saat heidät (sen pistävän auringonpaisteen lisäksi)! Saatte kuitenkin, rakkaat Kevätihmiset, pitää kevätintohimonne, mutta antakaa minun (ja ehkä jonkun muun - anyone?) pitää marraskuuni, tuo ihmisen lepokuu, armollinen, suopea talvihorros. Kohdatkaamme sovussa ja nauttikaamme keväästä – tai ainakin siitä, kun kevät on kasvanut täysi-ikäiseksi ja sitä saa alkaa sanoa kesäksi.

Negatiivisuuspaasto

Laskiaisena laskeuduin paastoon. Päätin vakain aikein olla 40 päivää myönteinen ihminen (ja siitä valaistuneena ehkä lopun elämäni). Karkottaisin kaikki negatiiviset ajatukset miettimällä, mitä hyvää kurjassa tilanteessa tai ärsyttävässä tyypissä kuitenkin toisaalta on. Listaisin iltaisin päivän hyviä asioita vihkoon ja nukahtaisin joka ilta hymy huulillani kiitollisena kaikesta. En hermostuisi, vaikka lunta sataisi metrin verran ja joutuisin lumitöihin joka päivä. Kas, sehän on loistavaa hyötyliikuntaa. En ajattelisi hiertäviä ajatuksia ympäriinsä lojuvista tavaroista ja vaatekappaleista talossa. Kas, sehän kasvattaa minua ihmisenä, kun opettelee ohittamaan pikkuasioita. Onhan sitä nyt isompiakin murheita. En päästelisi suustani rumia sanoja, kun tietokone kaatuu juuri, kun olen tallentamassa sinne kallisarvoista viikkojen nyhräämistä vaatinutta oppimissuunnitelmaa. Kas, sehän venyttää hermosäkeitä ja auttaa suhteuttamaan maailmaa: miten pieni asia onkaan yksi oppimissuunnitelma maailman nälänhätään verrattuna. En kiristelisi takahampaitani, vaikka pysäköinninvalvoja muistuttaisi minua kohtuuttomalla sakolla kahden minuutin myöhästymisestä. Kas, sehän kouluttaa minua kohti ajanhallintaa, jossa totisesti tarvitsen harjoitusta. Ja mitä kaikkea kivaa kaupunkimme tuolla lähes vapaaehtoisesti lahjoittamallani rahalla voikaan hankkia!

Näin mentiin peräti seitsemän päivää. Matkan varrella heräsi hienoinen epäilys paaston kannattavuudesta. Poispakotettu negatiivisuus alkoi kerääntyä minuun salakavalasti kuin ihonalainen talikerros finniin. Yritin pontevasti kirjoittaa hyviä asioita ja olla niiiiin kiitollinen kaikesta (olinkin välillä oikeasti), mutta finni jatkoi kasvuaan. Minä hymyilin ja kirjoitin. Tein lumitöitä ja olin kiitollinen. Ja finni kutisi ja kihisi uhkaavasti. Kirjoitin yhä pitempiä listoja, kiittelin seinätapeteista ja sängynpeitosta paremman puutteessa, mutta en oikein päässyt fiilikseen. Sitten räjähti: Hiihtoloman aluksi tajusin, että pitkään taka-alalla pysytellyt flunssa ei ollutkaan takana vaan edessä ja pilaisi loman. Finni puhkesi kuin jättimäinen mätäpaise ja negatiivisuus ryöpsähti lattialle. Tyhmä loma, tyhmä paasto, tyhmät ihmiset ja tyhmä elämä. Mitä järkeä on missään, kun mikään ei kuitenkaan kannata. Pientä ihmistä rankaistaan niin että tuntuu, vaikka selkänahka ruvella raataisi ja yrittäisi. Mistään ei saa iloa eikä koskaan pääse helpolla. Paska elämä. Minusta tuli sekunnin sadasosassa Suomen negatiivisin ihminen. Kiitos siitä (kirjoittaisinko sen vihkoon?).

On hienoa olla negatiivinen. Ei tarvitse pinnistellä ollakseen jotakin muuta. Ei tarvitse vääntää iltaisin aivojaan solmuun miettiäkseen kiitoksen aiheita, kun kuitenkin jokin jurppii. Voi katsoa maailmaa levollisena omin silmin ja ajatella omia ajatuksiaan syyllistymättä jokaisesta päähän pälkähdyksestä. Pessimisti ei pety eikä opi optimistiksi – ainakaan viikossa.

Mummini eli pitkän ja kiitollisen elämän, josta soisin ottavani oppia. Viimeisinä vuosinaan hän vastasi aina kuulumisten kyselijöille samalla tavalla: ”Ei ole kuin kiitokseen syytä.” Siihen päästäkseni tarvitsen vielä monta paastoa ja monta paksua vihkoa, mutta armahdan itseni siitä vaatimuksesta, että minusta pitäisi tulla 40 päivässä yhtäkkiä kiitollinen ja myönteinen ihminen. Siihen tarvitaan todennäköisesti vielä 40 vuotta.