Kriisin paikka

Se alkoi yhtäkkiä. Luulin, että se hiipisi kimppuun pikku hiljaa, mutta se valahtikin päälle kuin kattolumi keväällä. Kuvittelin väisteleväni sitä vielä pitkään, mutta ylitinkin näkymättömän rajan huomaamattani, yhdellä askeleella. Eilen vielä olin nuori, tänään minusta tuli vanha.

Se alkoi lomamatkalla, vuokramökin pesuhuoneessa, jonne joku sadistisuunnittelija oli asennuttanut kokovartalopeilin. Katselin peilistä kukkaan puhjennutta tytärtäni ylpeyden ja haikeuden sekaisin tuntein, kun yhtäkkiä säikähdin tyttäreni viereen hyökännyttä kummitusta. Eukko näytti satavuotiaalta, mutta hänessä oli jotakin pelottavan tuttua. ”Äiti, mikä sulle tuli?” kysyi kukkaan puhjennut viattomana. Tyttäreni puhutteli eukkoa äidikseen – minun täytyi siis olla vankina jossakin tuon eukon sisuksissa! Siloinen ja kimmoisa itseni oli loukussa vanhan eukon vartalossa! Miksei kukaan ollut pelastanut minua? Miksei kukaan tehnyt mitään?

Perheeni ei ollut muka huomannut mitään. Joko he suojelivat minua totuudelta tai sitten olin muuttunut heille näkymättömäksi. Aikuisen näköiset myyjät olivat kuitenkin yhtäkkiä ruvenneet teitittelemään minua, tai siis eukkoa, jonka sisälle olin joutunut vangiksi. Eukko ei selvästikään ollut kaikille näkymätön. Ei ainakaan sille tuttavalle, joka kehui minun ostaneen nuorekkaat housut. Millainen ihminen ostaa nuorekkaat housut? Tietenkin nuoruutensa aikapäiviä sitten ohittanut, joka ei tajua olevansa vanha!

Mielialaani ei kohottanut myöskään se viehättävä vaatekaupan myyjä, joka palveli minua yöpaitaostoksilla. Roikutin käsissäni mielestäni kaunista yöpaitaa jo ostoaikeissa, kun myyjätär kehaisi pahaa aavistamatta: ”Tuo on kuulemma tosi mukava päällä. Ostin samanlaisen lahjaksi anopilleni, ja hän on pitänyt siitä kovasti.” Anopille! Tunsin itseni sataviisitoistavuotiaaksi. Olin kuvitellut olevani myyjän kanssa samaa sukupolvea, jopa sitä sukupolvea, jolle yöpaidan mukavuus ei ole se tärkein asia. Ostin tahallani aivan toisen yöpaidan. Tosin sitä ei voi käyttää, koska se on niin epämukava, mutta siitäpähän sai, myyjän typykkä.

Verhokaupassa hypistelin suurikuvioista, värikästä kangasta nostalgisin ajatuksin. ”Minun huoneessani on joskus ollut melkein samanlaiset verhot”, erehdyin tunnustamaan alaikäiselle myyjälle. ”Niin, tuo on ollut tosi suosittua. Nuorten mielestä se on retroa ja trendikästä, varttuneempi väki taas muistaa kuosin jo 70-luvulta.” Kääk! Milloin minusta tuli varttuneempaa väkeä? Eilen olin vielä nuori, tänään jo varttuneempaa väkeä. Yhdellä peiliin vilkaisulla jätin taakse nuoruuteni. Minusta on kaiketi tullut aikuinen.

Töissä olen ollut vanha niin kauan kuin muistan. Ehkä se johtuu siitä, että työpaikallani suurin osa porukasta on minua noin viisi kertaa nuorempia. Eräs näistä keskenkasvuisista kysäisi uskontotunnilla viattomasti: ”Ope hei, monta vuotta sä olit silloin, kun Jeesus eli maan päällä?”

Kalamies

Aikansa voi kuluttaa huonomminkin kuin käymällä kalassa. Mutta harvassa harrastuksessa aikaa voi kuluttaa enempää kuin kalastuksen parissa. Kalastusta voi harrastaa yöllä, aamuyöllä, päivällä, illalla ja iltayöstä. Kalastus ei myöskään ole sidottu vuodenaikaan. Väliajat, jolloin ei suoranaisesti kalasta, voi täyttää perhonsidonnalla, vaappujen askartelulla, kalastusaiheisten lehtien ja kirjojen tutkimisella tai vertailemalla puhelimitse saaliita ja syöttejä toisten kalamiesten kanssa. Televisiostakin tulee silloin tällöin kalastusaiheista ohjelmaa.

Kalastus on hieno harrastus. Uupunut perheenisä kampeaa itsensä ylös auringonnousun aikaan ja raahautuu raakaan ulkoilmaan saalistamaan ruokaa perheelleen. Itseään säästämättä tuo urhea sankari on pakotettu seuraamaan vuosisataista viettiään sateesta, tuulesta tai paahteesta piittaamatta. Epäitsekkäästi tuo kalojen kauhu myös istuu autossa tuntikausien matkan kalaisalle joelle, vaikka vaimo tietää, miten tuskallista autossa istuminen miehelle oli jo viime kesän sukujuhlille reissatessa. Edes nälkä tai vilu ei aja pyyteetöntä pyyntimiestä kotiin, vaikka vaimo tietää, miten ankaran päänsäryn miesparka saa, jollei kotona saa ruokaa ajallaan.

Kalamies on myös ihailtavan kärsivällinen. Usean päivän kalareissun saldona voi olla yksi vaivainen taimen, joka sekin kuulemma syötiin hetimiten. Siitä huolimatta mies jaksaa taas uhrata piskuisen tilinsä kahluuhousuihin ja väkertää iltakaudet uusia perhoja menetettyjen tilalle. Oikea kalamies surffaa sujuvasti myös netissä saadakseen viimeiset perhonsidontavinkit ja tilaa viivyttelemättä ulkomailta asti strutsin sulkia englannin kielellä, vaikka vaimo tietää, miten vaikeaa miehelle on pelkästään pesukoneen korjaajan tilaaminen suomeksi.

Kalamies on myös tinkimätön. Talvella joutuu tarpomaan kilometritolkulla umpihangessa ruoan perässä, kairaamaan läpi puolimetrisen jään ja istumaan sormet tunnottomina hyisen reiän äärellä, vaikka vaimo tietää, miten arat miehen sormet ovat pelkästään talviselle maton puistelulle. Oikea kalamies ei pelkää eikä valita. Keskellä kesää hän suuntaa järvenselälle vapa veneen perässä, vaikka auringon säteily on vaarallisen voimakasta ja tuulenpuuskat keinuttavat venettä uhkaavasti. Edes verenhimoiset paarmat eivät saa miestä keskeyttämään kalastusta, vaikka vaimo tietää, miten pahan reaktion mies sai yhdestä ainoasta puremasta viime kesän asuntomessuilla.

Kaikkein suurimmat saaliit käyvät pyydykseen öisin, makuuhuoneen pimeässä. Silloin kalamies lähtee elämänsä pyyntiretkelle päänsä sisälle (ellei ole kalastamassa päänsä ulkopuolella). Hän uneksii koululaisen kokoisista vonkaleista ja kestävistä siimoista ja ynisee tyytyväisenä. Joskus vaimo saa heittokädestä silmäkulmaansa, joskus vaimon käsivarsi taas muistuttaa liikaa taimenen vantteraa vartta. Kalamiehen toiveunissa eivät seikkaile vähäpukeiset silikonimissit, vaimosta nyt puhumattakaan. Niissä kiiltäväpintaiset, jäntevät lohet pyristelevät haavissa ja hopeakylkisiä harjuksia pursuu pilkkiavannosta.

Kalamiestä voi vain ihailla. Luonnon armoilla hän taistelee leivästä vedessä lymyileviä petoja vastaan ja palaa tappionsa tantereelle yhä uudestaan. Milloinkaan kalamies ei väsy tai kyllästy harrastukseensa, pettymykset ja tappiot vain kasvattavat nälkää, ja satunnaisilla palkinnoilla hän lunastaa itselleen ja harrastukselleen lisäaikaa. Mitäpä ei kalamies tekisi perheensä ja leipänsä eteen!