Omin käsin onneen

Kun tästä vielä vanhenen, perustan kotiini onnellisuuskeskuksen nimeltä Omin käsin onneen. Siellä ihmiset pesevät kiireettömästi ikkunoitani, viikkailevat pyykkiä, tiskaavat käsin, nyppivät sohvastani koirankarvoja ja silittävät lakanoitani klassisen musiikin tahtiin tai ehkä aivan hiljaisuudessa. Ai miksen tee itse tuota kaikkea? Koska teen hyvää tekemättä mitään – ja sitten rahastan ihmisiltä pienen maksun, kun he lähtevät onnellisuuskeskuksestani hyvillä mielin ja tasapainoisina. Todellinen Kaikki Voittaa -tilanne!

Maailma on, nähkääs, epäreilu. Toisilla on kauheasti rahaa ja toisilla ei yhtään. Toisilla on niin paljon ruokaa, että he paisuvat yli äyräidensä ja toiset viruvat nälissään. Toisilla on kamalasti virtaa ja toiset eivät jaksa kättä nostaa. Niiden, joilla on, pitäisi antaa niille, joilla ei ole. Maailma huutaa tasapainoa, balanssia, jota onnellisuuskeskukseni voi sille tarjota. Touhumiinat eivät tarvitse enempää puuhastelua, he kaipaavat pysähtymistä, paikallaan olemista, koska heidänlaisensa kiihtyvät kaikenmoisesta suorittamisesta kuin terrierit pallon heitosta. Alakuloiset, lievästi masentuneet tai ahdistuneet taas eivät yleensä parane paikallaan maaten vaan pienellä puuhailulla, käsillä tekemisellä. Tiskaaminen, pyykin viikkaaminen tai mikä muu arkinen yksinkertainen askare tahansa katkaisee ajatusten apean kehän ja laittaa ihmisen käsittelemään asioita uudesta kulmasta. Verbi ”käsitellä” on muuttunut itselleen vieraaksi, koska aivot käsittelevät ongelmia ja asioita juuri käsillä tehtävän työn kautta, eivät ajatuksia pyörittelemällä paikallaan istuen tai selällään maaten.

Viisas tutkija, Jaana Venkula, sanoo, että toiminta on ajattelun korkein muoto. Alussa ei ollutkaan sana vaan teko. Tekeminen on ihmisen syvällisin yhteys maailmaan. Ihminen kietoutuu teoillaan todellisuuteen. Parhaimmillaan toiminnassa aistit ja aivot virittyvät, tunteet liikahtavat ja oivallukset heräävät. Tekeminen muokkaa myös aivoja ja voi estää jopa dementoitumista. Venkulan mukaan toiminta ja tekeminen ei olekaan ajattelun vastakohta vaan eräs ajattelun muoto – ihminen ei ajattele vain aivoillaan vaan koko kehollaan. "Ainoa asia, mitä voimme hallita, on teko. Meidät on luotu kädellisiksi ja tekeviksi. Aivotutkimuksessa on todettu, että ihmisen ajattelu on käsilähtöistä. Ensin on tultava teko, jonka jälkeen tulee sana." 

Toisinaan ajatukset ovat junnaavia, synkkiä ja huolta syökseviä mörköjä. Ne kuulostavat ja tuntuvat todellisilta, mutta sitähän ne eivät ole – ne ovat vain ajatuksia. Silloin on turha jäädä kuuntelemaan niiden pimeitä viestejä, vaan kannattaa ryhtyä tiskaamaan. Kun saa aikaan hyvää jälkeä, mieli muuttuu hyväksi tai ainakin paremmaksi. Joskus ajatukset taas singahtelevat kuin hyperaktiiviset ampiaiset ja ajavat sinua hulluuden partaalle ja suorittamaan lisää, enemmän ja tehokkaammin. Silloinkin on hyvä muistaa, että ajatukset eivät ole totta eivätkä välttämättä edes kovin viisaita. Kurittomat ampiaiset voi parhaiten kesyttää meditoimalla tai vaikka pitkällä kävelylenkillä.

Omin käsin onneen –keskukseni ottaa ennakkoilmoittautumisia vastaan vaikka heti. Toiminta alkaa kokeiluluontoisesti Onnelliseksi tekevällä ikkunanpesulla ja Ajatuksia jäsentävällä imuroinnilla. Itse lähden siksi aikaa kävelemään. Pidä kiirettä, ettet jää onnettomaksi pelkän viivyttelysi takia!

Rakkaudesta retkiin

Koirat ovat ihastuttavan terapeuttista seuraa alakoulun aallokossa tempoilevalle opettajalle. Koirat ovat ennalta-aavistettavia. Kun niille heittää pallon, ne ilahtuvat aina ja juoksevat onnesta villinä sen perään. Kun oppilaille heittää pallon, ei yhtään tiedä, miten käy. Vaihtoehtoja on aivan liikaa, niin paljon liikaa, että opettaja väsyy, eikä jaksa edes heittää sitä palloa. Sen sijaan hän yrittää jotain uutta. Hän ehdottaa pyöräretkeä läheiselle uimarannalle. Eikä aavista, että hyppäsi juuri vaihtoehtojen valtamereen.

Ekaluokkalainen voi sanoa: ” Jipii! Sitten kaadetaan sieltä puita ja tehdään niistä lautta ja purjehditaan maailman ympäri ja otetaan meidän isi ja äiti mukaan!” Kasvot sädehtivät onnesta, kunnes opettaja murskaa kauniin illuusion mielestään herttaisesti:” Jos ei nyt kuitenkaan kaadettais niitä puita. Ja taitaa se maailmanympärimatkakin tehdä aikataulusta aika kiireisen…” Eikä aavista, mikä itku ja parku alkaa. Reissu onnistuu kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin, kunhan mukaan on otettu vanhempien yhteystiedot, koulunkäynninohjaaja, kaksi vanhempaa, joilla on uimaopettajakoulutus, ensiapuvälineet, eväät, aurinkorasvaa, tapaturmailmoituslomakkeita, kyypakkaus, megafoni, pilli ja opettajan migreenilääke. Vesisadekaan ei sitten lopulta haitannut lapsia yhtään.

Kolmasluokkalainen voi sanoa:” Jee! Mut onks pakko pyöräillä? Voitaisko me mennä sinne bussilla tai taksilla? Ja saako sitten uida ihan vapaasti? Mä jaksan uida sen järven ympäri kaks kertaa ainakin, ja sitten oon uinu monta kertaa sinne keskellä olevaan saareen. Saanks mä?” Ja opettaja vastaa niin kuin opettajan on vastattava: ”Et saa.” Eikä aavista, mikä apeus valtaa luokan. Kaikki ilo on kateissa, luokka polkee kohteeseen päät riipuksissa pettymyksen pilvi päittensä päällä ja vihaa tyhmää opettajaa, joka kieltää aina kaiken kivan. Reissu onnistuu kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin, kun opettaja vain jaksaa seisoa alkukesän kylmässä vedessä vyötäröään myöten merkkipaaluna, jota syvemmälle ei saa mennä. Opettaja painaa kylmettyneisiin sääriinsä muistiin tämän opin: Älä ehdota uintiretkeä, vaikka mikä tulisi.

Kuudesluokkalainen voi sanoa:” Onks pakko? Mä en ainakaan ui. Ja mä lähden sinne vain, jos saa ottaa energiajuomaa. Tollasta reissua kukaan hullu kestä ilman energiajuomaa.” Opettaja vastaa niin kuin opettajan on vastattava:” On pakko lähteä, mutta ei ole pakko uida. Energiajuomia ei oteta mukaan, eivätkä ne sovi teille muutenkaan.” Nyt opettaja on juuri valmistunut tai todella väsynyt, jos ei jo aavista, mikä seuraavaksi alkaa: valitus, marina, kauhistelu, pöyristely, sipinä ja supina. ”Rannalla on siis niin tyhmää, ettei mitään rajaa. Siellä ei oo mitään tekemistä. Siis kelaa: fillaroidaan jonossa kypärät päässä – tsiisus!” Reissu onnistuu kuitenkin täydellisesti: Oppilaat haluavat hioa uintitekniikoitaan ja pyytävät opettajalta siihen neuvoja. Lisäksi he puhuvat kuiskaamalla, jotta voisivat tunnistaa mahdollisimman paljon lintuja laulun perusteella. Monet ovat kiinnostuneita myös rannan kasvillisuudesta ja tekevät muistiinpanoja, kun opettaja availee heille päänsisäistä herbaariotaan…

No, se oli kaunis uni, mutta nyt opettajan on taas viriteltävä pilliä kaulaan ja kypärää päähän. Hei vaan ja iloista retkiaikaa kaikille!

Heittoja piirtoheittimen takaa

Opetussuunnitelma uudistuu vuoteen 2016 mennessä. Uudistuminen on hienoa, koska vanhentuneita käytänteitä pitää kyseenalaistaa ja opetettavaa ainesta tarkistaa aika ajoin. Maailma on tänään toinen kuin vuonna 2004, jolloin opetussuunnitelmaa viimeksi uudistettiin ja muokattiin ajanmukaisempaan muotoon.

Vanhassa, vuoden 2004 opetussuunnitelmassakin on puolensa. Mukavalta tuntuu erityisesti se, että on voinut toteuttaa opetushallituksen silloin asettamaa suunnitelmaa niin hyvin. Esimerkiksi kohta ”oppilaan tulee saada kehittää myös medialukutaitoaan sekä viestintävalmiuksiaan tietoteknisessä oppimisympäristössä”. Olen ylpeä, koska luokassamme on yksi tietokone, joten tietotekninen oppimisympäristö toteutuu. Tosin se kone on yleensä opettajan käytössä, koska opettajan pitää seurata Wilma-viestejä, laittaa tuntimerkintöjä ja pitää tuntipäiväkirjaa. Siinä välissä hän toki opettaa tietotekniikkaa, mainitsemalla oppilailleen kuuluvalla äänellä, että ”ei pirskatin peijooni, taaskaan ei netti toimi, voi ryökäleen rakkine sentään!” Reippaampi opettaja saattaa opettaa tietotekniikkaa painavammin sanavalinnoin. Viestintävalmiudet kehittyvät nopeaan tahtiin, kun Keijo-Eevertti parkuu naama sinisenä: ”Miks mä en koskaan pääse koneelle?! Taas on muka Jermu-Jaakkiman vuoro, vaikka se oli koneella just viime kuussa!” Jermu-Jaakkima aloittaa väittelyn, jota opettaja seuraa ja kirjaa Wilmaan ”väittelytaitojen harjoittelua, check”. Pari muuta kaveria on sillä välin kadonnut tietotekniseen oppimisympäristöön tietokonepöydän alle ja nykäissyt pari piuhaa kokeeksi irti. Opettaja hillitsee itsensä eikä sittenkään anna aihetta medialukutaitoa kehittävään kookkaaseen lööppiin.

Ajankohtaisohjelmassa kerrottiin kouluista, joissa on 3D-tulostimet. Tulostin siis tulostaa kolmiulotteisia esineitä oppilaan suunnitelman mukaan. Mahtavaa! Ohjelmassa kerrottiin myös, että 3D-tulostus yleistyy nopeasti pääkaupunkiseudulla. Sekin on hienoa. Paitsi että täältä piirtoheittimen takaa katsottuna se kuulostaa aivan käsittämättömältä. Koulussamme on luokkia, joissa ei ole videotykkiä, dokumenttikamerasta puhumattakaan. Meillä käytetään yhä piirtoheitinkalvoja samaan aikaan, kun toiset tulostavat tulevaisuuden laitteillaan taskulamppuja ja taloja. Silti uskon, että niissä piirtoheitinluokissa itse opetus voi olla laadukkaampaa kuin jossakin 3D-tulostinten äärellä. Tärkeintä on opettaa lapset oppimaan, ja sitä ennen mielellään lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, jotta niitä opiskelutaitoja voisi hyödyntää ja kehittää. Nyt on vain niin, että se oppimista edistävä tieto on tänä päivänä tietoteknisten laitteiden takana. Aika harva kustantaja panostaa enää tosissaan tietosanakirjasarjoihin tai muihin hakuteoksiin - ja vielä harvempi koulu panostaa hakuteosten hankitaan, kun on pakko odotella jonossa niitä kalliita laitteita, jotka koululle saapuessaan ovat jo valmiiksi toissavuoden teknologiaa.

Toisessa peruskoulussa oppilas etsii esitelmäänsä tietoa henkilökohtaiselta tabletiltaan. Pian hän löytää sen, muokkaa siitä diaesityksen kokoamalla tietoja eri lähteistä, tallentaa esityksen ja esittää sen videotykkiä apuna käyttäen koko luokalle. Hän on liittänyt esitykseensä myös pari videoklippiä, joista toinen on englanninkielinen. Kaikki näkevät aitoja kuvia ja saavat paljon tietoa. Samalla jokainen oppii uutta tiedonhankinnasta.

Toisessa peruskoulussa oppilas selailee tietokirjoja vuodelta 1982, koska luokan koneelle on niin kova jono, ja kirjoittaa käsin löytämänsä tiedot muistiin. Kirjan mallin mukaan hän myös piirtää esitelmänsä aiheesta elävöittäviä kuvia piirtoheitinkalvolle. Hän liittää esitykseensä myös kopiokoneella kalvolle kopioidun taulukon, josta kukaan ei saa mitään selvää. Piirtoheitintä apuna käyttäen hän esittelee työnsä luokalle. Kaikki näkevät, osaako oppilas piirtää, mutta saavat myös jonkin verran osittain vanhentunutta tietoa. Samalla jokainen oppii tiedonhankinnasta jotakin vanhaa, ja esitelmän pitäjän käsiala paranee. Käsiala, jota ei kai sitten tulevaisuudessa enää tarvita.

Suomessa on raskaasti perässä laahaavia tietotekniikan kehitysmaa-alueita etukenossa tulevaisuuteen kiitävien piilaaksojen ympärillä. Tutkimusten ja paikalla käyneiden mukaan ainakin Afrikan kehitysmaa-alueilla elää kuitenkin onnellisia ihmisiä. Se on onneksi tärkeämpää kuin hienoinkaan 3D-tulostin.