Karismaa kaupasta

Olen jo pitkään ihaillut ihmisiä, jotka paikalle saapuessaan täyttävät tilan levollisella läsnäololla, rauhaa huokuvalla vakaudella ja varmuudella. He keräävät ihmisten huomion aiheuttamatta kateutta tai ärsytystä (tai mistä minä tiedän, ketä sellainen tasapaino ärsyttää, ehkä monia, mutta ei minua), puhuvat vähän, mutta asiaa ja suhtautuvat asioihin riittävän vakavasti, mutta kuitenkin kevyesti. Ikään kuin mikään ei lopulta kuitenkaan olisi kovin vakavaa. Sellaisia ihmisiä on vaikea heilauttaa tasapainosta. Tuskin kulmakarva kohoaa, jos heille sanoo, että ”hei, sulla on sukkahousussa silmäpako” tai jos ilmoittaa, että ”sun auton ovessa näkyi olevan joku naarmu”. Paitsi, että heille ei tee mieli sanoa edellisen kaltaisia lauseita. Ennen sanomistakin tietää, että se on tuulen huminaa, hyttysen ininää ja ampiaisen surinaa. Paetkoot vaikka koko sukkahousut jalasta, mitä sen on väliä, karisma vain ei katoa.

Karisma on kummallinen juttu. Sitä ei voi ostaa kaupasta, sitä ei voi treenata kuin lihaksia eikä sitä voi kerätä millään bonuspisteillä. Tuntuu pikemminkin siltä, että mitä kiihkeämmin joku karismaattisuutta tavoittelee, sitä kauemmaksi karisma karkaa. Jotain samaa kuin sukkahousun silmäpaossa, siis kuitenkin.

Koiran omistajaksi ryhdyttyäni olen tutustunut moniin koiraihmisiin, taitaviin ja vähemmän taitaviin. Kuten varmaan arvaatte, noilla taitavilla koiraihmisillä on sitä kummallista karismaa, jonka jokainen ihminen ja koirakin tajuaa. Oikeastaan koira sen vasta tajuaakin! Kun koirakirjojaan päntännyt koiranomistaja käskee ja kouluttaa Turrea turhautumisen hiki otsalla herkkupaloja säästelemättä, ei karismaattisen koiraihmisen tarvitse kuin katsoa kerran tuota samaa Turrea, ja Turre jo pyörii piruetteja ja tanssii ripaskaa. Itse asiassa Turre näyttää siltä, että kouluttaja vetää sitä vastustamattoman magneetin tavoin puoleensa, ja Turre olisi valmis luomaan turkkinsa tuon karismaattisen kouluttajan jalkojen juureen. Tätä kaikkea todistaessaan tuo ensimmäinen ei-niin-karismaattinen koirankouluttaja tekee mielessään päätöksen myydä koiransa ja muuttaa Kiinaan syömään koiravartaita. Mutta posket punehduttavasta päätöksestään huolimatta hän ei kuitenkaan voi tehdä sitä, koska hän haluaa jäädä katsomaan, mitä karismaattinen koirankouluttaja vielä saa pikku-Turren tekemään. Ja jos hän tovin vielä viilentelee tunteitaan, hän saattaa jopa nöyrtyä kysymään pari vinkkiä vastaisuuden varalle. Hän saattaa oppia pärjäilemään Turrensa kanssa ja saattaa saada Turren jopa tekemään pari temppua, mutta karismaa hän ei saa, ei vaikka maksaisi.

Sanakirja määrittelee karisman armo- tai henkilahjaksi, vaikka arkikielessä karisma saatetaankin helposti sotkea esimerkiksi yleisön suosioon (mikä nykymaailmassa lienee onnen synonyymi). Karismaattinen ihminen ei kuitenkaan tavoittele suosiota, koska hän on jo onnellinen, mutta juuri siksi tulee saaneeksi suosiota, missä ikinä kulkeekin. Miten absurdia! Tavallinen tallaaja kurkottelee suosiota kynnet teroitettuina ja kuvittelee näin tulevansa ihailluksi eli onnelliseksi. Suosio kuitenkin pakenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Karisma onkin ennen kaikkea lahja, sitä ei voi ostaa tai ansaita. Ehkä sillä hetkellä, kun lakkaamme yrittämästä olla jotakin tai jonkinlaisia, ja yksinkertaisesti alamme olla sitä, mitä olemme, meistä kaikista tulee karismaattisia. Tai ehkä itse asiassa olemme sitä jo, karismamme ei vain pääse esiin, kun yritämme niin kovasti olla jotakin muuta.