Lapsosten life coach

Olin ennen opettaja. Nyt olen life coach, elämäntaitovalmentaja. Ennen opettaja tuli luokkaan ja alkoi opettaa kolminumeroisten lukujen allekkainlaskua. Nyt opettaja (life coach) tulee luokkaan ja kysyy, miksi Iivari itkee (toinen heitti tämän repun vesilätäkköön, ja kännykkä on kastunut), miksi Einari ei ole luokassa (suuttui, kun ei päässyt maalivahdiksi ja mököttää nyt sateessa), miksi Elvi makaa lattialla (osoittaa mieltään, koska häntä aina syytetään kaikesta) ja miksi Robertin pulpetilla on kuollut hiiri (koska se löytyi pihalta). Kun kaikki oppilaat on palautettu pulpettiensa ääreen, hiirenraato pihamaalle ja työrauha saatu luokkaan, on oppitunti käytännöllisesti katsoen menetetty. Allekkainlaskua on turha enää aloittaa, joten opettaja (life coach) lukee oppilaille kirjaa Hannusta ja Kertusta, jotka selviytyivät aivan kaikesta. Opettajalle tulee kyynel silmään.

Mitä kummaa on tapahtunut opettajille ja koululaisille ja vanhemmille ja koko maailmalle? Luulisi, että ihmisten elämäntaidot olisivat huipussaan, kun käytössä on kurssia, opaskirjaa, internettiä ja muuta teknologian apuvälinettä joka lähtöön. Vaan eipä ole. Koulussa on palattava yhä alemmas elämäntaitojen portaikossa, jotta opiskelun alkeisiin voitaisiin astua. Yhä suurempi osa opettajan työstä on sosiaalisten taitojen opettamista, yhteisten pelisääntöjen perille saattamista, omista tavaroista huolehtimiseen ohjaamista ja käytöstapojen hiomista – tai monissa tapauksissa niiden esille ottamista ensi kertaa. Moni on myös emotionaalisesti hukassa. Lapsi menee aivan sekaisin, kun tuntee koulussa elämänsä ensi kertaa pettymyksen tai turhautumisen – niitä kun on perheessä kartettu kuin tarttuvaa tautia ja pyritty siloittamaan silkohapsen tie esteettömäksi ja helpoksi astella. Mutta elämästä ei oikein selviä kaikenlaisiin tunteisiin tutustumatta - ja miten paljon helpompaa niihin onkaan tutustua kotona aivan pienenä, kun ohilentävä perhonen jo auttaa toipumaan pettymyksestä tai turhautumisesta. Koulussa ei välttämättä auta, vaikka opettaja lehahtaisi lentämään, kun uusi ja ikävä tunne on niin suuri ja musertava.

Kaikki oppilaat eivät suinkaan ole vieraantuneet tunteistaan ja niiden sietämisestä. Monissa perheissä suurin osa asioista on keskivertoa paremmalla tolalla: lapset hyvinkäyttäytyviä, liikkuvaisia, terveellisesti syöviä ja tunteisiinsa tutustuneita. Mutta sitten on lapsia, jotka eivät ole mitään näistä. Miten se meneekin niin, että toisilta puuttuu melkein kaikki ja toisilla taas on melkein kaikkea? Ja miten opettaja voi auttaa näitä lapsia oppimaan, kun ensin pitäisi kotiin saada kunnon päiväjärjestys? Opettaja ei voi laittaa perheen ruoka- ja nukkuma-aikoja kohdalleen, ruokaa ravitsevaksi, lasta ulkoilemaan riittävästi ja saamaan tärkeitä kokemuksia turhan tavaravuoren sijaan. Voi, miten haluaisinkaan opettaa sijamuotoja, allekkainlaskua ja eläinten luokittelua. Osaisin tehdä sen ammattitaidolla ja jopa kiinnostavasti. Mutta kuka sitä ammattitaitoa kaipaa? Nämä lapset kaipaavat joka päivä asioita, joita en voi heille antaa.